Seuraavana Amsterdam

Ensi sunnuntaina juostaan Amsterdamin maraton. Mukana ovat mm. Bernard Koech, Wilson Chebet, Matti Rauma ja Marko Vaittinen. Menen paikalle vain katsojaksi, mutta maratonin jälkeen osallistun puolimatkalle. Tunnelmaan pääsemiseksi otan pienen lainauksen harjoituspäiväkirjastani kahden vuoden takaa (Amsterdam 16.10.2011):

"Lähdin 1.40-jäniksen kohdalta eli kävelin ekan minuutin ja sen jälkeen ohittelin porukoita noin 17 kilsaan asti. Vähän rauhallisempaa jo oli tosin ekan kympin jälkeen, mutta sitä ennen oli kyllä varsinaista puikkelehtimista. Tuntui koko ajan paria vikaa kilsaa lukuunottamatta aika rennolta. Jalat tosin oli koko matkan vastaavat kuin sikaloikkien jälkeisenä keskiviikkona. Ehkä olis pitänyt olla kolme päivää juoksua ennen puolikasta, niin ei olis ollut jalat näin kipeet. Tuntuu, että pienellä panostuksella eli esim. harjoittelemalla juosten, menemällä eturiviin, päättämällä juosta tosissaan ja muilla pikku jutuilla, olis ehkä päässyt jopa vähän kovempaa. Yritin siis lähinnä vain availla kroppaa. Nyt on etureidet aivan auki eli h****tin kipeet. Oman ajanoton mukaan aika oli 1:22.46 ja keskisyke 177."

Amsterdam - aiheuttaa väristyksiä. Se kaivelee, pelottaa ja ärsyttää. Ei kaduta, mutta sama ei saa toistua eikä puolimaratonin enkkani ei saisi olla peräisin yllä lainatusta juoksusta. Näyttää siltä, että jo kaksi vuotta sitten tiesin, että pienellä panostuksella ajasta voisi olla lohkaistavissa aimo siivu. Siksi olen tällä kerralla valmistautunut. 

... harjoittelemalla juosten...

Olen tuplannut viikoittaiset kilometrit kesään verrattuna (ja ääretönkertaistanut kahden vuoden takaiset). Viimeiset viisi viikkoa on vierähtänyt seuraavien kilsojen saattelemina: 68 - 37 - 69 - 90 - 81 (vrt. v. 2011 0 - 0 - 0 - 0 - 0). Ehkä vieläkin olisi tuplausvaraa, mutta se jää ensi vuoteen, tai ainakin syksympään. Pitää kuitenkin huomioida, että juoksukilsat eivät ole koko totuus.

... menemällä eturiviin...

Olen päättänyt mennä lähemmäs eturiviä. Etsin käsiini 1.20-jäniksen, jos sellaista edes on, ja pidän takanani.

... päättämällä juosta tosissaan...

Eturivi ei ehkä vielä takaa mitään, saati sitten se, että 1.20-jänis on pupu. Ongelman ydin on se, että vaikka tavoitteeni 1.20:n alitus ei ole kovinkaan kummoinen, sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta, koska 3.45/km tuntuu pas... pah... liian työläältä. Viimeisen neljän viikon keskiviikot olen viettänyt 3.45/vauhdissa: 6 x 6 min, 6 x 7 min, 5 x 8 min, 3 x 2 km. Kaiken olen pystynyt tekemään suunnitelmien mukaan, välillä vahingossa jopa kovempaa, mutta puskemalla. Olen tehnyt myös kiihtyviä vk(/mk)-harjoituksia, joissa 3.45/km-vaihe on ollut vääntämistä, kunnes viime viikonloppuna 3.55-vauhti oli jarruttelua, 3.45/km rentoa laskettelua ja 3.35/km tuotti tuskaa, mutta vasta kun sitä oli 2 km takana.

... ja muilla pikkujutuilla...

Puolimaratonvalmistautumiseni alkoi siis noin kuukausi sitten puolimaratonilla Ruissalojuoksuissa. Koko viikkona sitä ennen olin juossut vain kaksi kuuden kilometrin lenkkiä. Tein näin koska viikko ei saanut olla säärelle liian kova, jotta viimeinen kuukausi ennen puolikasta ei menisi ihan vesijuoksuksi. Ruissalossa ainoa tavoitteeni oli tehdä reipas 15 km:n kohdalta kiihtyvä harjoitus. Etukäteen laskeskelin, että tällä suunnitelmalla ajan pitäisi olla noin 1.27. Etukäteen ajateltuna kuulosti helpolta jutulta... Ja paskat... siitähän se ogelma vasta tulikin. En myönnä, että juoksu oli vaikeaa, koska se oli suorastaan rallattelevaista, kunnes ei enää ollut. Alkoi pelko siitä, että ongelmia tulee myös Amsterdamissa. 

Vielä joskus tulee päivä, jolloin juoksen puolikkaan maratonin suurella panostuksella.