Puolimaraton = kummallinen matka

Puolimaraton on kummallinen matka. Tai no aloitetaan alusta. Juoksin lauantaina elämäni ensimmäisen kokonaisen sm-maantiekisan. Joskus nuorten sarjoissa olen osallistunut Hämeenlinnassa kympille, kun sm-kisat olivat samalla myös pm-kisat. Siihen aikaan katsoin olevani lyhyemmän matkan juoksija, mikä ei toki vaikuttanut siihen, että en milloinkaan päässyt tuossa ensimmäisessä sm-maantiekisassani maaliin. Oikea syy oli, että toipilaana juokseminen ei toiminut. Kun maantiematka piteni osaltani puolimaratoniksi, tein vakaan päätöksen jättää nämä kisat kestävämmille.

Vakaat päätökset eivät yleensä ikinä pidä kovin kauaa. Niinpä suunnittelin sm-puolikkaalle osallistumista jo viime vuonna. Toki jalkavamma siirsi suunnitelmani toteuttamisen tälle vuodelle. No niin, nyt voin taas todeta, että puolimaraton on kummallinen matka. Vaikka paransin sm-maantiellä ennätystäni yli kaksi minuuttia, se (1.19.28) on edelleen luokkaa piirikunnallinen. Parantamisen varaa siis vielä jäi. Ehkä sm-maantiestä pitää tehdä perinne, koska palkintopallille katsoessani tuntui siltä, että aikaakin on vielä.

Puolimaraton on kummallinen matka myös siksi, että hidaskin vauhti hyydyttää. Voin sanoa näin, koska en ole kokeillut maratonia. Se on varmasti vielä kummallisempi. Lähdin siis kutakuinkin vauhdilla 3.45/km. Ensimmäinen noin 3 km:n kierros oli rallattelua, siis helppouden puolesta. Jättäydyin jopa mielelläni kaikenlaisista porukoista eli etenin ehkä kahdeksantena. Onneksi en kuitekaan alkanut pilailemaan, vaikka sekin kävi mielessä. Kummallista on siis erityisesti se, että kuuluttajan mukaan etenin nousujohteisesti, mutta vauhtini oli kierros toisensa jälkeen sama. Kuudennella kierroksella olin jo kolmantena ja ajattelin, että loppu on helppoa, ei tarvitse kuin säilyttää vauhti. Jostain kumman syystä hetki sen jälkeen, kun olin ajatellut homman olevan helppoa, se muuttui vaikeaksi.

Viimeinen kierros oli kaikkein hitain ja ainoa joka poikkesi tasaisesta sarjasta, vaikka olin suunnitellut sen nopeimmaksi. Jäin miettimään, mistä homma jäi kiikastamaan. Olinko sittenkin lähtenyt liian kovaa, eli oliko reitti lopulta uuvuttavampi kuin olimme etukäteen laskeneet (eli siis olimme miettineet tavoitevauhdin tuntematta reittiä)? Vai osasinko jotenkin ajatuksen voimalla hyydyttää itseni sopivasti kisan lopussa? Vai loppuiko energia, koska en osaa ottaa juomia kädestä vaan ainoastaan pöydältä?

Olipa syy mikä hyvänsä, en ole pettynyt suoritukseeni. Vaikka aika ei kuulostakaan täysin tyydyttävältä, se on paras, mitä olen esittänyt. Vaikka sijoitukseni oli neljäs, viimeisen kierroksen hyytyminen ei kuitenkaan ollut seurausta luovuttamisesta. Nelostila harmittaisi, jos tietäisin, että olisin kyllä jaksanut juosta myös kolmanneksi tai paremmin, jos olisin kestänyt tuskan loppuun asti. Nyt tiesin, että olisin kestänyt enemmänkin tuskaa, mutta jalat eivät käskyistä huolimatta sitä tarjoilleet. Tein siis kaikkeni, ja juuri se oli ohjelmassani.