Hyvä kisa

Viime viikolla minua vaivasi kulkemattomuus. En ollut siis kovin innoissani matkustamassa viittä tuntia junalla Kotkan tähtikisoihin päästäkseni toteamaan askeleen väsyneeksi. Takaisinkin oli vielä tultava. No, junamatkat vaihtoineen sekä hikisine ja leijailevia siemeniä pöllyävine junanvaunuineen eivät lopulta koituneet kohtalokkaiksi kisan kulkua ajatellen. Homma alkoi toimia, kun järjestävän seuran yksityiskyyti kuskinaan Minttu Hukka kurvasi rautatieasemalle. Veikkaan, että järjestäjät eivät tienneet tästä palvelusta, mutta otin sen ilolla vastaan. Toivottavasti pääsen tarjoamaan joskus vastapalveluksen Mintulle. 

Kisapaikalla oli yleisölle pääsymaksu, aivan kuten kilpailijoillekin on melkein kaikissa kisoissa. Vaikka keväisen ajakohdan vuoksi osannottajatulvaa ei ollut, järjestelyt olivat kokoontumisineen, palkintojenjaon aikatauluineen, korinkantajineen, kenttäkuulutuksineen ja musiikkeineen kuin oikeissa kisoissa, jotka nämä toki olivatkin. Lipputangoissa liehui Suomen lippujen rinnalla jopa Viron lippu naisten estekisan voittajan Jekaterina Patjukin kunniaksi. Itse tulin toiseksi ja avasin kisakauteni tuloksella 10.21,17. Tiukan kamppailun kolmostilasta kävivät Emma Hyyppä ja Alisa Vainio.

Nyt haluaisin kiinnittää huomion siihen, mitä kilpailija saa rahoilleen vastineeksi osallistuessaan kilpailuun, siis mihin tahansa kilpailuun. Urheilija sijoittaa kilpailuun paljon jo harjoitellessaan, mutta jos mietitään vain kisapäivää, rahareikiä ovat matkustaminen, ruokailu, mahdollisesti majoittuminen ja kilpailumaksu. Sijoitukselleen urheilija saa vastineeksi tilastokelpoisen tuloksen ja hyvästä sijoituksesta kertovan palkinnon. Mitä paremman tuloksen urheilija saa, sitä tyytyväisempi hän on, mutta sitä tyytyväisempi on myös katsoja ja järjestäjä. 

On siis kaikkien etu, että kilpailu tuottaa hyviä tuloksia ja tasaisia kamppailuja. Näitä saa kun lastaa viivalle joukon tasavahvoja kilpailijoita, jotka loistavien olosuhteiden työntäminä syöksyvät kilvan ennätyksiinsä. Tästä toimiva kotimainen esimerkki on Jämsän kestävyysjuoksukarnevaalit, joissa ei ratkaise ikä vaan taso. No, jokaisella kisalla ei ole karnevaalin arvonimeä eikä siten mahdollisuutta tällaiseen järjestelyyn, joten Suomen osallistujamäärillä kilpailijoiden on itse hakeuduttava sopivaan seuraan. Tässä auttaa sosiaalinen media ja Kilpailukalenteri.fi. Sääolosuhteisiin kisajärjestäjä ei voi vaikuttaa muuten kuin ajoittamalla kisansa parhaalle mahdolliselle päivälle ja eri lajit niille sopivaan vuorokauden aikaan. Kestävyysjuoksuille on otollisempaa, kun keli on viilennyt ja keli tyyni. Vaikka keli ei tyyntyisi tai lisäviilenemistä muutenkin hyisessä kelissä ei enää kaivattaisi, muihin järjestelyihin voi yhä vaikuttaa. Ei Kotkassa ehkä ollut tarvetta kokoontumiselle 20 minuuttia ennen starttia, mutta saihan siitä lisää kisajännitystä. Kisa alkoi tuntua merkitykselliseltä. Lähdössä sai heittää vaatteensa koriin, jonka tulevaisuudenlupaukset kuljettivat maalialueelle. Tämäkään ei olisi välttämätöntä, koska jaksan ja viitsin kyllä kisan jälkeen noukkia vaatteeni lähtöpaikaltakin, mutta tekeehän se kisasta heti tärkeämmän.

Entä palkinnot? Kun palkintojenjaon aikataulu on tiedossa jo etukäteen, ei palkittavia tarvitse kuulutella joen toiselta puolelta kiirehtimään loppuverryttelyään. Kotkassa kolme parasta voitti kassillisen Vaasan tuotteita. Esteissä tietyn rajan juosseet kolme parasta eli koko kolmikko sai myös rahapalkinnot. Kaikki, mitä tästä kisasta jäi käteen, on katoavaista. Ja niin kuuluu ollakin, koska se mikä ei kulu, on hyödytöntä. Jos sattuu voittamaan kisasta viidennen sähköhammasharjan tai kolmannentuhannennenviidennensadannenneljännentoista mitalinsa, ne eivät takuulla kulu. Parhaita palkintoja mielestäni ovat aina olleet ruokapalkinnot. Kaikki urheilijat ovat köyhiä* ja tarvitsevat energiaa.

On kuitenkin syytä huomata, että vaihe, jossa pokaalit ja mitalit menettävät arvostuksensa, tulee vastaan ehkä vasta jossakin tietyssä iässä tai kun palkintokaappiin ei vain yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Nuorempana olin sitä enemmän innoissani, mitä isomman pokaalin sain kotiin kuljetettavaksi. Valitettavasti kaikki isoimmat oli kuitenkin aikuisille. Nyt sitten kun niitä isoja tulee, niille ei ole enää tilaa. Luulisin siis, että suurten juoksutapahtumien ja juniorikisojen osannottajat ovat iloisia saadessaan täytettä palkintokaappehinsa. Enkä minäkään olisi yleisen sarjan menijänä tyytyväinen, jos sm-kisoista saamastani palkinnosta olisi kuukauden päästä jäljellä enää homeinen käntty. Jotkut ovat ehkä jo kyllästyneet sm-mitaleihinkin, mutta ponttini on, että mestaruudesta kamppailtaessa, oli se sitten piirin- tai maailmanmestaruus, tulosta tärkeämpi on sijoitus, ja sen symboli on mitali. Sen sijaan muissa kisoissa paras palkinto on hyvä tulos, jonka symboli on numerot tilastoissa. Parhaat numerot seuraavat hyvää kilpailua. Uskoisin, että kaikista varmin tapa kerätä laadukas osallistujakaarti, on palkita rahallisesti, mikä on toki kalliimpaa kuin pokaalien tai mitalien ostaminen. Euron kolikollakin on kuitenkin lopulta enemmän käyttöarvoa kuin kymmenen kertaa kalliimmalla pokaalilla. Käyttöön päätyneitä palkintojani ovat olleet mm. Citterio-aterimet, juomalasit, ruokakassit, Volmari Iso-Hollon Mailista maratoniin -kirja jne.

Urheilijat, kisajärjestäjät ja katsojat ovat riippuvaisia toisistaan. Jos yksikin näistä ryhmistä puuttuu tai hoitaa hommansa huonosti, koko rakennelma sortuu. Haluan kiittää hyviä kisajärjestelyjä sekä Kotkassa että muualla.

* Tiedän kyllä, että jotkut ovat hyvinkin rikkaita, mutta tämän postauksen idea ei ole valittaa urheilijoiden toimeentulosta.