Kahden säären ongelma

En tiedä uskaltaako tästä nyt puhua, mutta on syytä huomata, että usein ihmisellä on kaksi jalkaa ja sitä myöten myös kaksi säärtä. Kun toinen sääri on kunnossa, toinen sääri voi silti kenkkuilla. Ennen pelkäsin aina vain oikean säären puolesta, koska se oli heikoin lenkkini. Mikään ei voinut hajota ennen sitä. Jos tunsin jotakin outoa oikeassa sääressä, vertasin sitä heti vasempaan eli virheettömään mallikappaleeseen. Jos sama outous oli molemmissa säärissä, kyseessä ei ollut mitään vakavaa. Näin olen siis toiminut viime perjantaihin asti. Siis siihen asti, kunnes vasemman jalan hermotus alkoi pätkiä kesken lenkin. Juoksin muuten normaalisti, mutta vasen jalkaterä ei. Kotiin (ihan ongelmitta) selvittyäni painelin vasenta säärtä ja kauhukseni huomasin siinä olevan kipua, jota oikeassa sääressä, siinä vihuliaisessa, ei ollut. Maailmani musertui. Ei siksi, että yksi rasitusosteopatia lisää enää kaataisi mitään, mutta mihin enää voisin luottaa, jos vasen sääreni ei enää voisi toimia standardina. 

Jos totta puhutaan, mitä olen toki yritänyt parhaani mukaan tähänkin asti, toivon, että jälleen kerran ongelman ydin piilee metrin verran ylempänä. Vasemman säären tuntemukset painaessa ovat täysin samanlaiset kuin olen joskus heikkoina hetkinä tuntenut oikeassa sääressäni. Niinä hetkinä sääreni protonit ovat resonoineet magneettikentässä rasitusosteopatiadiagnoosiin johtavalla taajuudella. On vain yksi mutta: juoksu tuntuu täysin normaalilta (jos ei oteta huomioon viime perjantain hermotushäiriöitä). Mihinkään ei satu. No, mikä tässä sitten mättää? Juoksua koneeseen. Jokin vipu pääni sisällä on nyt sellaisessa asennossa, joka käskee välttää kaikkia riskejä. Ehkä juuri tämä on se tärkeä vaihe ennen rasitusosteopatiaa, jossa vielä voi vaikuttaa vamman kehittymiseen. Vai onko tämä sittenkin se oleellinen tekijä, joka erottaa juoksijan ja wannabe-juoksijan? Juoksija on se, joka ensin uskaltaa ja sitten kestää. Wannabe siirtää unelmaansa aina vähän eteenpäin. 

Mutta entä, jos on jo monta kertaa jo uskaltanut, mutta ei ole kestänyt. Ennen joulua keksin pyörän ja tulen – vammoihin pitää reagoida ennen kuin ne edes ovat vammoja. Joulun jälkeen polveni kanssa osoitin teoriani oikeaksi. Silloinkin epäröin pitäessäni niitä kohtalokkaan tuntuisia mutta sittenkin niin onnistuneita kolmea lepopäivää. Vasta reagoinnin autettua, uskalsin luottaa siihen, että ne todella auttoivat. Jostakin kumman syystä olen taas siinä tilanteessa, että minun on valittava, uskallanko jättää taas treenejä ja kisoja väliin vai uskallanko treenata normaalisti. Kumpi on pelottavampaa? Kumpaan vaaditaan enemmän uskallusta? Jos urheilija on se, joka uskaltaa, mistä voi tietää, mitä pitää uskaltaa.

Joka tapauksessa viime perjantain jälkeen uskalsin osallistua lauantaina hallikauden avanneeseen 1500 metrin kisaan VarSY:n pm-halleissa. 4.34,81 oli ihan ok tulos siihen nähden, että keskityin vain pysymään koossa. Sunnuntaina uskalsin jättää 3000 metrin kisan väliin. Seurailin kisaa radan varressa spinningpyörän selässä. Tänään uskallan mennä vesijuoksemaan. Huomenna pitäisi jo tietää, mitä teen tälle taskun pohjalla pyörivälle hallikaudelle.