Siirry pääsisältöön

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.

Kuivasimme jo Turussa hieman jauhelihaa, jonka pakkasimme kerta-annoksiksi. Varalta pakkasimme mukaan myös soijarouhetta, mutta sitä ei tarvittu.

Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen

 

Inarinjärvi. Keli osoitteli huononemisen merkkejä, kun kohde alkoi lähestyä. Ukkonen pauhasi ja salamat välkkyivät edessäpäin. Päätimme, että säilytämme iloisen mielen, vaikka kastuisimme.

Olimme varanneet autonsiirtopalvelun Kenestuvalta. Homma toimi niin, että ajoimme vaelluksemme suunniteltuun päätepisteeseen Kenestuvalle. Sieltä kyytiimme piti hypätä autonsiirtäjä, jonka kanssa ajaisimme lähtöpaikalle eli Sulaojalle, josta autonsiirtäjä ajaisi auton valmiiksi päätepisteeseen. Kun saavuimme perille, Kenestuvalla (tai sen raunioilla) oli kuitenkin hiljaista, edes tupaa emme löytäneet. Tuli vähän huijattu olo, mutta lopulta homma hoitui. Aikataulu tosin venähti parilla tunnilla.

Auto lähtöpaikalla eli Sulaojalla, josta apukuskimme ajoi sen Kenestuvalle.

Vaellus alkoi noin klo 20.30.





Myöhäisen lähtöajan vuoksi etenimme ensimmäisenä päivänä vain 15 km eli yövyimme Ruktajärven autiotuvasta seuraavalla telttapaikalla, jonka nimi oli Geavvogeasláttu. Kokonaisuutena tarkoituksemme oli siis edetä lounaasta koilliseen ja tehdä pistoreissu Kuivin huipulle reitin puolivälissä. Näin toki teimmekin. Kartta riuhtaistu Luontoon.fi-sivustolta.

Reitillä oli selkeät opasteet ja se oli hyvin merkattu vaaleanpunaisella maalilla. Opastekylttien sisältö tosin oli saameksi, eikä samoja nimiä löytynyt kartastamme, vaikka saamea siinäkin suureksi osaksi oli. Ainoa suomenkielinen teksti  matkanvarrella oli ensimmäisen kyltin "Kevon reitti 62,5 >".

Automatkalla Sulaojalle kuulimme mielenkiintoisia juttuja autonsiirtäjältämme. Kari-Pekka Kyrö on kuulemma juossut Kevon retkeilyreitin läpi. Alkumatkalla pistimme merkille, että reitti todella on loistavaa juoksubaanaa.

Reitti kulki kahden järven välissä. Stuorrajávri ja Nuorttatjávri eivät tosin näy kuvassa.

Aurinko alkoi laskea, vaikka olikin Lapin kesä. Stuorrajávri.

Stuorrajávri.

Tässä näkyvät molemmat järvet.

Hieman Ruktajärven autiotuvan ohittamisen jälkeen näimme maassa pedon jäljet. Kyseessä oli varmasti seuraavalla leiripaikalla yöpyneen koiran jäljet, mutta tässä kohdassa tajusimme, että voihan alueella liikuskella muitakin eläimiä.

Ensimmäinen leiripaikka (Geavvogeasláttu), johon saavuimme noin yhdentoista aikoihin. Ruokailussa ja laavun (Haltin Laavu Pro, jota ei kuulemma teltaksi kutsuta) pystytyksessä sekä nuotiolla istuskelussa aika kului niin, että aurinko alkoi jo nousta ennen kuin pääsimme edes nukkumaan ja makuupussissa katselin kelloa vielä puoli kahdeltakin.

 

Toinen vaelluspäivä - 29 km


Yöllä satoi. Aamu venähti myöhästyneiden yöunien takia. Odotimme myös yhdeksään asti povatun sateen loppumista. Sade taukosi kymmeneltä ja saimme syödä aamupalan lähes kuivissa olosuhteissa. Kun aloitimme matkanteon vasta noin klo 11, sade jatkui, eikä pilvipeitteessä näkynyt rakoilun merkkejä. Suunnittelemani seuraava yöpymiskohde, Kuivin autiotupa, tuntui odottavan liian kaukana 29 km:n päässä. Olimme valmiit lyhentämään päiväurakkaa, mutta onneksi keli alkoi vähitellen kohentua.


Aloin leikkiä olevani matkalla yksinäisillä vuorilla. Tapasin myös mörön.

Sitä tässä vaan mietin, että mahtoi Kyröllä nilkat olla kovilla.

Reitillä piti vähän väliä ylitellä pikku puroja.

Lounastauko, Suohppasaja.

Aamupäivän sateessa kastuneet vaatteet kuivuivat lounastauon aikana, kun saksalaispariskunta oli lämmittänyt kodan valmiiksi.

Tämän näkyman vuoksi valitsimme vaelluskohteeksi juuri Kevon kanjonin.






Taas sitä Kyrön lenkkiä mietin. Nämä kivikkonäkymät eivät siis olleet mitenkään harvinaisia. Meidän 91 km reitistämme ehkä noin 10 km oli oikeasti juostavaa alustaa (kivetöntä polkua tai pitkospuita). Suurin osa reitistä oli kivikkoisia polkuja, joilla pystyy juoksemaan, mutta nilkat menevät varmasti. Loput matkasta oli joen- tai puronylityksiä, portaita, erittäin jyrkkiä kivikkoisia nousuja tai kivikasoja.

Ensimmäinen kahlaamo oli Fiellon putouksen tuntumassa.

Kengät pois ja veteen. Matti käytti ylityksissä Crocseja. Itse tyydyin neopreenisukkiin. Vesi oli riittävän lämmintä (vaikka kylmää olikin) paljain jaloinkin kahlattavaksi, mutta pelkäsin kivien olevan teräviä. Kulmat olivat kuitenkin virtauksessa hioutuneet.  Neopreenitossut auttoivat kuitenkin ehkä liukkauteen. Vesi olisi kyllä tehnyt hyvää vaeltaneille pohkeille. Aikataulu oli kuitenkin tiukka, emmekä jääneet lillumaan.

Fiellon putous ja ruohokanukoita? Ei uskallettu maistaa. Pahus. Näitä oli joka puolella ja näyttivät tosi herkullisilta.




Pistoreissulla Kuiville selvisimme kuivin jaloin pitkospuiden avulla.

Pitkospuut eivät tosin jatkuneet purojen yli. Muutamia hyppyjä siis piti tehdä, jotta Kuiville pääsi.


Marjojen poimiminen, kuten myös kalastaminen (ei ilmeisesti koske paikallisia), Kevon luonnonsuojelualueella oli kielletty. Marjojen syöminen luullakseni oli kuitenkin sallittu, sillä olemmehan eläimiä, kuten epäihmisetkin. Tarjolla oli myös runsain mitoin juolukoita, kaarnikoita ja ruohokanukoita. Mustikoitakin oli paikoitellen ihan hyvin. Puolukat olivat hieman alakynnessä, ainakin vielä.

Heti Kuiville päästyämme huuhdoin kahden päivän vaellukset iholtani. Joki oli hieman kuivahtanut uimistarkoitusta ajatellen, mutta sen verran märkä se oli, että  olimme poistaneet kengät sitä aiemmin ylittäessämme.

Päivällinen meni taas lähes yöhön. Tässä sitä ollaan vasta yhdentoista aikaan keittelemässä.

 

Kolmas vaelluspäivä - 37 km


Kolmannen päivän urakka oli 37 km.

Tiskin vähentämiseksi söimme aamupuuron yhteisestä astiasta eli samasta, jossa se keitettiin.

Kuivin eli Guivin huiputus. Kokeutta oli 640,5 m. Matkaa majapaikasta oli 4 km eli päivä alkoi 8 km aamulenkillä ilman rinkkoja. Kevyttä oli ja poistullessa vauhtikin kohosi lähes 7 min/km. Muuten vaellus eteni keskimäärin tuplasti hitaammin.

Alas Kuivin huipulta.

Kuivin autiotuvan pihalta. Meidän Laavu Pro.

Kuivin autiotupa.

Pistoreissun jälkeen alkaa taas kanjoni häämöttää.

Toinen kahlaamo.

Päivällinen ja jalat ylös 29 km vaelluksen jälkeen. Edessä enää vaivaiset 8 km. Hassua, että 8 km on juostessa tosi vähän, mutta vartti per kilometri -tahdilla siihen meneekin kaksi tuntia.
Viimeiset portaat (alaspäin) ennen viimeistä yösijaa.

Viimeinen yösija pitikin maan muhkaraisuuden vuoksi ensin tasoittaa.


Neljäs vaelluspäivä - 11 km kävelyä + paljolti autoilua


 


Viimeinen yösija oli kaikista paras. Ensimmäisen yön ja aamun sateet olivat vihdoin haihtuneet seikkaillessa eli telt... laavu oli kuiva. Ja kyllähän noilla patjoilla kelpasi köllötellä. Muutama poro tosin tuli vähän keskellä yötä kolistelemaan telttapaikallemme, jossa ei ollut muita ihmisyöpyjiä.

Aamupuuro valmistui kohtuullisissa maisemissa kanjonin pohjalla.

Välillä oli vähän jyrkempääkin nousua.

Viimeinen eli neljäs kahlaamo Suohpásjávren nurkilla. Huom. kolmannesta kahlamosta en ole laittanut kuvaa.

Muistaakseni 173 portaan nousu pois kanjonista

Viimeiset näkymät kanjoniin.

Stuorra Balddotjávri. Sillan toisella puolella Vuolimus Balddotjávri.

Stuorra Balddotjávri.

Polku...

On kai kiinni eläimen älyllisestä tasosta, ymmärtääkö, että näiden luonnonsuojelualueen rajalla heiluvien kapuloiden läpi pääsee.




Perillä. En tiedä, mistä johtuu, että viimeisen päivän 11 km ei tuntunut erityisen helpolta edeltävän päivän 37 km:n rupeaman jälkeen. Ensimmäisenä ja viimeisenä vaelluspäivänä väsyivät hartiat. Toisena ja kolmantena väsymys tuntui lähinnä oikeassa jalkapohjassa.

Varasimme saunan Kenestuvalta. Viimeisen vaelluspäivän lounas nautittiin saunan portailla Kenesjärven rannalla.

Kotimatka Utsjoelta Turkuun kesti torstaista lauantaihin. Matkalla yövyimme Sallassa ja Lohtajalla. Väleissä piipahdimme Kuusamossa Rukan suurmäessä, Oulussa sekä Uudessakaarlepyyssä, jossa näimme huikaisevan lentoshow'n. Lohtajalla juoksimme ensimmäiset kevyet lenkit vaelluksen jälkeen. Jalat olivat loistavat, paitsi lauantaiaamuna polvi kipeytyi.

Lähetyessämme Turkua kysyin Matilta, mitä ruokaa tekisi eniten mieli näin pitkän reissun jälkeen. Vastaus oli ugali. Matti oli siis vielä illalla toista kertaa elämässään puukauhan varressa klimppaamassa maissijauhoja.

Kommentit

  1. Kiva raportti. Joko on tiedossa, missä ja milloin juokset uuden juoksu-urasi ensimmäisen kisan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Muutamia suunnitelmia on, mutta varmuutta ei vielä ole. Ensin pitää vähän treenata ja nostaa tasoa. Toisaalta tuntuu, että tämä kausi on jo katsottu ja tähtäin on ensi kaudessa eli suunnitelmissa on lähinnä maantietä. Toisaalta maaottelukatsastukset Tampereella ja Kotkassa houkuttelevat. Olen miettinyt myös Salaman mestaruuskisoja ensi viikolla, jossa osallistuisin ehkä kuulaan ja keihääseen. Uusi ura tuskin kuitenkaan jatkuu sen koommin näissä lajeissa.

      Poista
    2. Salaman mestaruuksista siis kamppaillaan jo tällä viikolla, ei ensi viikolla. Samana päivänä olisi Hämeenlinnassa tähtikisat.

      Poista
  2. Kiitos matkaraportista, tämä tuli todella hyvään saumaan, koska olen lähdössä kaverin kanssa samalle reitille parin viikon päästä!

    VastaaPoista
  3. Kiva kuulla, että raportti osui sopivaan kohtaan. Mietin automatkalla kohti Utsjokea, että olisin voinut ottaa suhun yhteyttä, kun siellä teidän suunnalla pyörittiin, mutta ajomatkat veikin "yllättävän" paljon aikaa, joten huristeltiin vaan suoraan perille.

    Hyvää reissua teille! Maisemat on mahtavat, toivottavasti myös kelit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…

Urheilija ja valmentaja keskustelevat

Siitä lähtien, kun olen valmentanut itse itseäni, olen ollut tavallaan kaksi ihmistä samaan aikaan. Huomasin tämän viimeistään Ruotsi-ottelun toisena päivänä. Silloin minun piti tehdä päätös, juoksenko lauantain kympin kisan, vaikka perjantain estekisan verryttelyssä akilleksen seutu alkoi osoittaa hajoilemisen merkkejä.
Urheilijaminä edustaa tavallaan alkuperäistä minua. Se ei osaa päättää, koska se ajattelee tunteella. Valmentajaminä puolestaan on järjen ääni. Monesti urheilijan pitää lopulta itse tehdä päätös, koska valmentaja ei voi tietää, miltä urheilijasta tuntuu. Paras lopputulos tulee, kun urheilija ja valmentaja pystyvät neuvottelemaan asiasta siten, että urheilija osaa lopulta tehdä oikean päätöksen. 
Tämän vuoden Ruotsi-ottelussa urheilijaminäni jahkaili päätöstä viimeiseen asti. Jahkailu johtui siitä, että neuvottelut valmentajan kanssa jäivät ikään kuin käymättä. Vain muutamia minuutteja ennen viimeistä mahdollista hetkeä ilmoittaa tilalleni varaurheilija tajusin, että …