Siirry pääsisältöön

Treenin makua

Alan vihdoin ja viimein päästä treenin makuun. Olen ehtinyt nyt kolme viikkoa testailla uutta harjoitussysteemiäni, joka on itseasiassa vanha. Se löytyi kaapista, siis kauden 2011 harjoitusohjelma. Ajattelin, että harjoittelua on turha koventaa, kun jalat hajoaa vähemmälläkin. Vuonna 2011 ne hajosivat. Toisaalta kausi meni muuten ihan hyvin. Enkä nyt siis pyri ensi kaudella siihen, että alitan esteissä 10 minuuttia sadasosalla ja siirryn tyytyväisenä sääri jomottaen juoksutauolle.

Tämän vuoksi harjoitussysteemini on uusi. Harjoittelu koostuu kolmenlaisista viikoista. Yhdellä viikolla juoksen neljänä päivänä, toisella viitenä ja kolmannella kuutena päivänä. Muniin puhaltelua, sanoo moni. Tissien nuoleskelua, sanon minä (koska en aina muista, miten se sanonta menikään). En kuitenkaan aio lomailla juoksun lomassa, vaan kehitän itseäni muuten. 

Olen vihdoin löytänyt n:n opiskeluvuoden jälkeen Turun seudun urheiluakatemian yhteisharjoitukset, joita siis hyödynnän vartalon hallinnan kehittämisessä. Telinevoimistelu tai jumppapallolta putoaminen kerran viikossa pitää mielen virkeänä ja lihakset kipeinä. Homma muistuttaa lisäksi erittäin paljon poukkoilua, josta olen aina nauttinut.

En tiedä, mikä urheiluakatemiaa nykyään vaivaa, kun yhteisharjoittelua on tarjolla myös kestävyyspuolella, jopa yli lajirajojen. Käyn joka kolmas viikko tekemässä reipasta melko mies- ja suunnistuspainotteisessa porukassa. En pelästynyt, vaikka kartta iskettiinkin käteen (koska reitti oli suunniteltu etukäteen). Toisaalta en myöskään pysynyt miesporukan kyydissä, koska tarkoitus oli kuitenkin tehdä reipasta, ja sitä tottavie teen, jos niin on määrätty. Kaikesta sykkeiden tuijottelusta ja mäkisestä maastosta huolimatta olin kuitenkin ensimmäisenä maalissa, koska se, jolla on kartta, osaa suunnistaa. Oikaisin pari kilometriä, ja näin treeni oli kauden 2011 ohjelmani mukainen. Reitti tosin oli haastavampi kuin tuolloin kolme vuotta sitten, mutta se on vain bonusta. Kyllä sitä alkaa kohta jo pysyä kyydissä, vaikka ei suunnistaa osaisikaan.

En kuitenkaan laske kartta kädessä juoksemista juoksuttomaksi päiväksi, vaan juoksuttomat päivät vietän enimmäkseen uimahallilla, koska kelit alkavat olla epäsuotuisat pyöräilyä ajatellen. Kohta ne toisaalta alkavat suosia hiihtoa. Uimahalli on kuitenkin varma valinta kelistä riippumatta, varsinkin kun olemme perustaneet oman allastieteellisen tiedekunnankin, joten lähes kaikki vesijuoksuharjoitukset pääsee tekemään seurassa. Jos seuraa ei ole tiedossa, uin. Siinäkin olen kesän aikana kehittynyt sen verran, etten huku, vaikka uisin vapariakin.

Nyt vain toivon, että juoksuttomia päiviä on riittävästi, jotta jalat kestävät, mutta kuitenkin tarpeeksi vähän, että kehitystä tapahtuu myös juoksussa (muissa lajeissahan kehityskaari on taattu). Ainakin kausi lähti jo toisella harjoitusviikolla hyvin käyntiin, kun Ruissalon testijuoksuennätykseni tasan kolmen vuoden takaa (eli kauden 2011 ohjelmani aikainen) parantui minuutilla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

I'm back!

Olen päivittänyt blogia viimeksi syksyllä. Blogihiljaisuus ei ole todellakaan tarkoittanut sitä, että en olisi tehnyt mitään. Päinvastoin, olen tehnyt niin paljon, että blogin päivittäminen on pitänyt priorisoida to do -listan peräpäähän. Päivittäisen toimintani rungon ovat muodostaneet opettajan pedagogiset opinnot. Tyhjiin väleihin olen sijoittanut urheilun, unen ja syömisen. Oikeastaan mitään muuta en sitten olekaan ehtinyt tehdä.
Käytännössä priorisointi on tarkoittanut myös sitä, että olen valmentanut itse itseäni. Kenelläkään valmentajalla ei olisi ollut resursseja reagoida muuttuvan labyrintin tavoin käyttäytyvien aikataulujeni kanssa. Sovimme noin vuosi sitten valmentajani Pekan kanssa, että itsenäistyn hänen valmennuksestaan. Kerroin tuolloin Pekalle, että haluan yrittää itseni valmentamista, koska täytyy myöntää, että kaikkine säärivammoineni en ollut mikään ihannevalmennettava. Tuolloin en vielä ihan pystynyt ymmärtämään, kuinka mahdotonta jonkun muun tekemän ohjelman noud…