Treenin makua

Alan vihdoin ja viimein päästä treenin makuun. Olen ehtinyt nyt kolme viikkoa testailla uutta harjoitussysteemiäni, joka on itseasiassa vanha. Se löytyi kaapista, siis kauden 2011 harjoitusohjelma. Ajattelin, että harjoittelua on turha koventaa, kun jalat hajoaa vähemmälläkin. Vuonna 2011 ne hajosivat. Toisaalta kausi meni muuten ihan hyvin. Enkä nyt siis pyri ensi kaudella siihen, että alitan esteissä 10 minuuttia sadasosalla ja siirryn tyytyväisenä sääri jomottaen juoksutauolle.

Tämän vuoksi harjoitussysteemini on uusi. Harjoittelu koostuu kolmenlaisista viikoista. Yhdellä viikolla juoksen neljänä päivänä, toisella viitenä ja kolmannella kuutena päivänä. Muniin puhaltelua, sanoo moni. Tissien nuoleskelua, sanon minä (koska en aina muista, miten se sanonta menikään). En kuitenkaan aio lomailla juoksun lomassa, vaan kehitän itseäni muuten. 

Olen vihdoin löytänyt n:n opiskeluvuoden jälkeen Turun seudun urheiluakatemian yhteisharjoitukset, joita siis hyödynnän vartalon hallinnan kehittämisessä. Telinevoimistelu tai jumppapallolta putoaminen kerran viikossa pitää mielen virkeänä ja lihakset kipeinä. Homma muistuttaa lisäksi erittäin paljon poukkoilua, josta olen aina nauttinut.

En tiedä, mikä urheiluakatemiaa nykyään vaivaa, kun yhteisharjoittelua on tarjolla myös kestävyyspuolella, jopa yli lajirajojen. Käyn joka kolmas viikko tekemässä reipasta melko mies- ja suunnistuspainotteisessa porukassa. En pelästynyt, vaikka kartta iskettiinkin käteen (koska reitti oli suunniteltu etukäteen). Toisaalta en myöskään pysynyt miesporukan kyydissä, koska tarkoitus oli kuitenkin tehdä reipasta, ja sitä tottavie teen, jos niin on määrätty. Kaikesta sykkeiden tuijottelusta ja mäkisestä maastosta huolimatta olin kuitenkin ensimmäisenä maalissa, koska se, jolla on kartta, osaa suunnistaa. Oikaisin pari kilometriä, ja näin treeni oli kauden 2011 ohjelmani mukainen. Reitti tosin oli haastavampi kuin tuolloin kolme vuotta sitten, mutta se on vain bonusta. Kyllä sitä alkaa kohta jo pysyä kyydissä, vaikka ei suunnistaa osaisikaan.

En kuitenkaan laske kartta kädessä juoksemista juoksuttomaksi päiväksi, vaan juoksuttomat päivät vietän enimmäkseen uimahallilla, koska kelit alkavat olla epäsuotuisat pyöräilyä ajatellen. Kohta ne toisaalta alkavat suosia hiihtoa. Uimahalli on kuitenkin varma valinta kelistä riippumatta, varsinkin kun olemme perustaneet oman allastieteellisen tiedekunnankin, joten lähes kaikki vesijuoksuharjoitukset pääsee tekemään seurassa. Jos seuraa ei ole tiedossa, uin. Siinäkin olen kesän aikana kehittynyt sen verran, etten huku, vaikka uisin vapariakin.

Nyt vain toivon, että juoksuttomia päiviä on riittävästi, jotta jalat kestävät, mutta kuitenkin tarpeeksi vähän, että kehitystä tapahtuu myös juoksussa (muissa lajeissahan kehityskaari on taattu). Ainakin kausi lähti jo toisella harjoitusviikolla hyvin käyntiin, kun Ruissalon testijuoksuennätykseni tasan kolmen vuoden takaa (eli kauden 2011 ohjelmani aikainen) parantui minuutilla.

Kommentit

Suositut tekstit