Runner's high

Tammikuun leiri Monte Gordossa alkaa olla tallottu. Leiristä jäi pääosin hyvä maku. Jos pitäisi valita leirin paras treeni, valintani olisi viime viikon torstaina porukassa tehty 10 x 1 km / 2 min kähö. Syy on yksinkertainen: yllätin itseni. 

Olen aina syttynyt huonosti aamupäivän vetoharjoituksiin, vaikka väitänkin olevani enemmän aamu- kuin iltaihminen. Tämän takia tinkasin muilta tytöiltä, että puoli kymmenen startti voisi olla kymmeneltä, mutta eihän se voi. Puoli kymmenen on puoli kymmenen. Heräsin siis vahingossa viideltä (raapimaan itikanpuremia) miettimään, miten selviän kymmenestä tonnin vedosta, mikä on pikaisen pohdinnan jälkeen neljä vetoa enemmän kuin olen koskaan tehnyt.

Seitsemältä kaivauduin pehkuista ja aloitin valmistautumisen: 1,5 km herättelyä. Juoksin puolet matkasta kovempaa kuin takanani seurannut skootteri. Itsetunto kasvoi heti, joten käännyin aamupalalle, jota alettiin tarjoilla puoli kahdeksalta. Vältin mysliä ja santsihedelmiä, mutta lisäsin listalle yhden kuivakakun ja kaakaon, vaikka en oikeastaan pidä kaakaosta. Perinteiset leivät ja jugurtti säilyttivät asemansa (perinteisiä tosin vain Portugalin leirien puolihoidossa). Aamupala lipsahti ehkä vähän pitkäksi, mutta olin valmis kuitenkin hyvissä ajoin ja ehdin makoilla sängyllä noin vartin ennen kuin lähdin alkuverkalle.

Koska valmistautuminen oli hoidettu antaumuksella itse treeni oli enää viimeinen silaus. Kiihtyvä vauhtisuunnitelma vaikutti toteuttamiskelpoiselta, ei siis mahdottomalta, mutta haastavalta. Tarkoitus oli lähteä rauhassa eli 3.45-tonnista ja kiihdyttää 3 sekuntia jokaisella vedolla, kunnes viimeisessä vedossa oli lupa nostaa käsijarru ylös. Jos vain voisin jotenkin sanoin kuvailla, kuinka helpoilta voivat vauhdit 3.45-3.21 tuntua. Pieniä hiekkatien epätasaisuuksia oli ilo väistellä, kun ei ollut mihinkään kiire. Piti vain hidastaa sen verran, että tavoitevauhdit pysyvät oikeina. Ja pysyiväthän ne. Mielestäni yksi tärkeä osa treenin onnistumista on pysyä tavoitteessa, ei pitää sitä pilkkanaan.Näin lähes kuka tahansa voi onnistua.

Kaikkein helpointa oli kun nostin käsijarrun ennen viimeistä vetoa. En ajatellut juosta kovaa, en ottanut loppukiriä, en tuntenut happoja. Ajattelin nautiskella alamäestä ja myötätuulesta, jotka varmasti siinä olivat, vaikka muina päivänä en ollut niitä niin huomannutkaan. 3.08,7 ja treeni loppuverryttelyä vaille valmis. Ja mikä tässä nyt yllätti? Se, että muutama viikko sitten 5 x 1 km 3.35-vauhdilla tuntui ihan oikeasti maksimisuoritukselta.

Ei koko leiri ole mennyt yhtä helpolla, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että olen leireillyt onnistuneesti. Nyt suurin ongelma tuntuu olevan seuraavan leirikohteen valinta, koska ulkopuolelta minua ollaan vetämässä sekä henkisesti että fyysisesti rankimmasta leirikokemuksestani muistuttavaan Flagstaffiin, kun taas sisäinen ääni sanoo "älä tyri nyt". Leiritaisteluun palaan vielä, mutta nyt on aika keskittyä tämän leirin viimeiseen kovaan harjoitukseen.