Sealevelillä taas

Pohjekipua on nyt ilmoilla. Stanford Invitationalin estekisa veti kovaan vauhtiin ja kovaan alustaan tottumattomat pohkeet juntturaan. Tuliko yllätyksenä? No, eipä juuri. Mutta... Saako tässä nyt jossitella ja mutitella?

Jos olisin saanut leireillä 5 viikkoa Flagstaffissa juoksukykyisenä, tavoitteeni olisi ollut juosta leirin päätteeksi kymppi Stanfordissa. Siis ihan oikeasti juosta. Siis alle 34 min. Mutta kun en saanut. Oma syyni toki, kun syksyllä kulki niin hyvin, ettei siitä koskaan mitään hyvää voi seurata. Pelimerkit menivät jakoon niin, että säären osteopatian takia onnistunut leiri vaihtui juoksutuntumaa hakevaksi leiriksi. 10 000 metriä lyhentyi 3000 metrin esteiksi. Sub 34 sentään toteutui.

Matkalla Flägäristä Palo Altoon pysähdyttiin pikaisesti Vegasissa.

Olosuhteisiin ja tilanteeseen nähden leiri kai kuitenkin onnistui. Sain palata juoksun pariin, ja kai se joskus tässä alkaa taas kulkeakin. 10.23 esteissä ei ole mielestäni umpisurkea kaudenavaus. Juoksu tuntui helpolta ja oli mukava jättää muu porukka 2200 metrin kohdalla vain nostamalla käsijarru. Kiihtyvä estekisa.

Hain kisaraivoa poseeraamalla lounaani kanssa yhteiskuvassa.

Kisojen tuloslista naisten esteiden osalta.

Stanfordin Turun Urheiluliiton mies juoksi tonnivitosen.

Stanford Invitational Women 10 000 m First Section. Minna kovassa seurassa.

Juoksin kisan, koska halusin saada tietää, sopiiko korkean jälkeinen kilpaileminen minulle. Onneksi sääri ei tästä kokeilusta kipeytynyt, koska suuri pelkoni oli, että pilaan koko ensi kesän jonkin paskan kisan takia. Kivuitta en kuitenkaan selviytynyt. Perjantaisen kisan jälkeen lauantaina ei olisi tullut mieleenkään juosta (perjantai-iltana en pystynyt edes liikuttamaan toista nilkkaa jostakin mystisestä syystä). Sunnuntaina juoksimme, mutta harvoin on Minnalla ja minulla havaittu yhtä kantavoittoista askellusta. Sunnuntain puolipitkän lenkin hitain kilometri taittui 11 minuutin kilometrivauhdilla. Eikä tämä ole pilailua.

Kaksi päivää kisan jälkeen piti aikalailla tsempata, että saatiin nämä juoksukuvat napattua. Aika aidolta meidän riemu pohjekivusta huolimatta näyttää.

Kelpaa. Siis maisema. Pohkeet ihan kuraa.

Joskus maanantain ja tiistain välimaastossa lensimme San Franciscosta Suomeen. Eilen tein ensimmäiset tonnin vedot sitten Espanjan leirin. Meno oli takkuista ja väsynyttä, mutta hengitys pelasi. Pohkeet väsyivät ihan hirveästi. Loppuverkassa tunsin taas olevani suunnistaja. Ei millään pahalla, koska tänään olen menossa laittamaan rasteja Turku Sprint Cupin reitille. Kyseessä on samalla kolmas sprinttisuunnistustreenini.

Viimeisenä päivänä San Franciscossa teimme Lassen kanssa 3 tunnin pikaisen puistoihin suuntauneen kävelykierroksen.

Jalkatilaa lentokoneen ylätasolla oli ruhtinaallisesti. Laivanupotuksessa oltiin Lassen kanssa tasavertaiset. Minnan kanssa chattailimme viihdenäyttöjemme välityksellä.

Sm-maantie taitaa nyt tältä suunnistelijalta jäädä väliin. Pohkeet varmaan tökkäisivät ekan kympin jälkeen. Haluan myös saada ennen kesää alle sellaista harjoittelua, joka on tämän hetkisen kunnon mukaista ja sen parantumista edesauttavaa. Nyt tuntuu, että puolikas on liian raskas ja vaatisi liian paljon kevyitä päiviä ympärilleen.