Siirry pääsisältöön

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.

Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 

Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. Fysioterapeutti puolestaan kehotti ottamaan ohjelmaan kävelyä ja vähitellen myös juoksupätkiä. Ennen kalevalaisia ehdin tehdä vain pari kävelylenkkiä ja todella epäröin viimeiseen asti, uskallanko lähteä useiden tuntien vaellukselle. Myönnyin, kun keksin, että voihan vaelluksen muuttaa vielä viime tipassa muunlaiseksi Lapin lomareissuksi. En halunnut ajatella tilannetta, jossa jalka alkaa sattua kahden päivän kävelymatkan päässä autolta. Legenda kuitenkin kertoo, että Nummelan Aki on joskus onnistunut parantamaan akilleskivun Grand Canyonin vaelluksella. Elokuun alun ohjelmassa oli siis paljon hidasta kävelyä rinkka selässä.

Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuisto, ja reitin valinnassa auttoi Matin eräoppaiden kouluttajana kunnostautunut työkaveri. Alla olevissa kuvissa näkyy kulkemamme reitti, joka muistuttaa muuten melko läheisesti sitä, mitä alunperin oli suunniteltu. Tiedossahan oli, ettei reittejä ole merkattu, mutta sitä emme osanneet aavistaa, että suuri osa poluistakin on kadonnut. Karttaa siis todella tarvittiin. Kuljimme toki osan matkasta myös tarkoituksella polkujen ulkopuolella ja poluistakin valitsimme monesti vähän käytettyjä. Kuljetuimmat polut olivat ihan selkeitä.


Vaellusreittimme (punainen viiva) sijainti Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva on valokuva Kiilopään lähtöpaikan kartasta.

Zoomattu versio edeltävästä kuvasta. Tarkkasilmäiset voivat nähdä myös numeroilla esitetyt yöpymispaikkamme.


Päivä 1: Kiilopää–Suomunruoktu (15 km)

Päivänä 0 (siis päivä ennen päivää 1) starttasimme matkamme maanantai-iltana (3.8.) Turun rautatieasemalta. Hurautimme Minin autojunaan ja vietimme yömme vertaillen viereisistä makuuhyteistä kantautuvia kuorsauksia. Tiistaina aamupäivällä saavuimme Rovaniemelle, jossa kävimme kaupassa täydentämässä eväsvarastojamme (joihin kuului itsetehtyä valmisruokaa), ja jatkoimme matkaamme autolla kohti Kiilopäätä, jossa heti ensimmäiseksi söimme ravintolassa. Ensimmäisen päivän vaellus alkoi Matin laskeman worst case scenarion mukaisesti puoli viideltä iltapäivällä, joten keräsimme määrää vain 15 km. Aikaa kaikki pysähdykset mukaan lukien saimme kulumaan 4,5 tuntia, joten perille Suomunruoktuun saavuimme yhdeksältä.


Ensimmäisen päivän reitti: Kiilopää, Teräväkivenpään huippu, Kopsuspäiden huiput, Suomunruoktu. Kartan pohja siepattu täältä.

Kuten kuvastakin ehkä näkee, yritimme ensimmäisenä päivänä vältellä karttaan punaisella merkittyä päiväretkeilyreitistöä. Alussa tosin pari kilometriä jouduttiin sitäkin kävelemään. Reitti oli samalla latupohjaa, joten kyseessä oli ennemminkin tie kuin polku. Ja sehän olisi vienyt mennessään kaiken erämaatunnelman. Siispä poistuimme tilaisuuden tullen "vuoristoon". Päivän teema tuntui olevan sumuttava sade, joten matalan koivikon läpäiseminen oli märkää puuhaa.

Suomunruoktun leiripaikalle pääseminen edellytti Suomujoen ylittämistä kahlaten. Toisin kuin Kevolla, täällä ei ollut kahlaamoissa mitään tukiköysiä, mikä ei haitannut, ainakaan ennen kolmatta päivää. Perillä Suomunruoktussa päätimme ajan säästämiseksi yöpyä autiotuvassa. Sitä ennen kuitenkin söimme päivällistä: Rovaniemeltä ostettua savuporomurua (tai jotain sinnepäin) ja... tuota... "oliko se ekan päivän riisiannos sulla?"... "ei mullakaan"... toisen ja kolmannen päivän ruokien veroja.

Yöllä autiotuvassa "tapahtui pahoinpitely", kuten ylälaverilla nukkuneet pojat asian aamulla ilmaisivat. Heillä oli yöllisten keskusteluiden perusteella tunkeneet hyttyset korviin, jopa aivoihin asti. Alhaalla hyttysiä ei ollut yhtä paljon, mutta matkan aikana kyllä opimme, että kyseessä oli hyvä hyttyskesä ja huono marjakesä.

Akilles kesti ensimmäisen päivän hyvin, vaikka tuntureille kiipeily ja akilleksen jäykkyys pistivätkin miettimään. Keskellä yötä tuvan kuumuus teki jalat kuumiksi ja turpeiksi. Vilvoittelin niitä keskellä yötä Suomujoessa, joka oli sopivasti juuri niin kylmä, että sattui.


Päivä 2: Suomunruoktu–Tuiskukuru–Luirojärvi–Sokosti–Luirojärvi (35 km)


Jokainen päivä maastossa alkoi samalla tavalla: bulgarialaisilla yhdenjalankyykyillä, eksentrisillä ja konsentrisilla pohjeliikkeillä sekä hyttysiä hätistävän nuotion ääressä nautitulla aamupuurolla.

Toisen vaelluspäivän reitti (yht. n. 35 km): Suomunruoktu, Tuiskukuru, Luirojärvi, Sokosti, Luirojärvi. Sokostin huiputus on merkattu vaaleanpunaisella merkiksi siitä, että matkasimme ilman rinkkoja.

Toisena vaelluspäivänä tarkoituksemme oli edetä polkuja pitkin. Ne kun olivat nyt oikeasti polkuja, eivätkä mitään hiihtobaanoja. Etenimme Suomujoen ja Vintiläjoen reunoja ja Pikkutunturien eteläpuolitse vajaan 15 kilometrin 4,5 tunnin matkan Tuiskukurun autiotuvalle. Tuiskukurussa lounastimme ja nautimme auringosta. Toinen vaelluspäivä oli ainoa päivä, jolloin aurinko ei piilotellut. Lounaan jälkeen taivalsimme noin 8 kilometrin matkan yöpymispaikkaamme Luirojärven autiotuvan eli Hilltonin maille. Jälleen kerran viimeisenä esteenä oli kahlaamo. 

Laavun pystytyksen ja päivällisen jälkeen oli vielä iltalenkin vuoro. Keli oli niin hyvä, että olisi ollut tympeää jättää Sokostin huiputus väliin. Iltalenkin alkaessa kello oli jo vartin yli seitsemän, mutta rinkattomuus antoi karhun voimat. Ennen kuin tunturi edes näkyi piti kävellä viitisen kilometriä. Ja kun se näkyi, ei halunnut ajatella, kuinka kauan huipulle kapuaminen voisikaan kestää, kuinka myöhään olisimme takaisin leirissä ja kuinka paljon akilles tästä kaikesta nauttii. Onnekseni tunturin kivikkoisuus sopi akillekselle erinomaisesti. Kivien päälle saattoi asetella askeleensa niin että akilles ei joutunut venytykseen.


Sokostin rinteellä. Taustalla näkyy Luirojärvi.
Kello oli yhdeksän, kun vihdoin saavutimme huipun, olimme niin korkealla (718 m, vrt. Luirojärvi 282 m), että saatoimme ulottaa katseemme yli itärajan. Kuten aina huipulla, alamäki alkaa ennemmin tai myöhemmin. Meillä oli tavoitteena ehtiä takaisin leiriin ennen yhtätoista, joten valitsimme poistumisreitiksi lyhyemmän reitin kuin tulomatkalla. Nyt tähystimme huipulta sopivan suunnan, vertailimme sitä hieman karttaan ja tähtäsimme tälle reitille. Polku tuli vastaan siellä, missä pitikin ja selvisimme perille reilusti etuajassa. Ehdimme siis saunaan. Nukkumaankin olisi tehnyt mieli, mutta kun sauna kerran oli, sitä ei voinut jättää väliin. Muutama kierros vuorotellen pimeää saunaa ja kylmää järveä sekä iltapuuro maistuivat. Yö sen sijaan oli niin kylmä, että hytisyltäni nukuin tuskin silmäystäkään.



Sokostin huippu ja Luirojärvi.


Viimeiset auringonsäteet, siis koko reissulla (lukuunottamatta yhtä hep-huutoa).

Sokostin huipulta.

Luirojärven sauna.


Luirojärven vesipeuhula.

Päivä 3: Luirojärvi–Paasjoki–Lankojärvi–Rautulampi (27 km)


Kolmantena päivänä vaelsimme Luirojärveltä Lankojärvelle. Ilman mitään sen kummempaa tietoa luulen, että useimmat valitsevat näiden pisteiden välille reitin, joka kulkee ensin Luirojärven länsirantaa ja ohittaa Vasanlyömäpäät ensin idän ja sitten pohjoisen kautta. Luuloni perustuu siihen, että meidän käyttämmme Vasanlyömäpäät etelän ja lännen kautta ohittava "polku" ansaitsee polun arvonimen vain paikoitellen. Seurasimme Kaavitsaojaa, vaikka akillekseni oli valinnut Vasanlyömäpäänojan. Akilleksen valintaa ei kuitenkaan voitu kuunnella, koska kyseinen polku jäi kokonaan huomaamatta, vaikka sen paikka Ampuojan tuntumassa olisi pitänyt olla helposti tunnistettavissa.


Kolmannen vaelluspäivän reitti (yht. n. 27 km): Luirojärvi, Paasjoki, Lankojärvi, Rautulampi


Matti vielä koisaili luirojärven rannalla, kun minä vähän valokuvailin laavuamme, tein aamujumpat ja keittelin aamupuurot sekä jutustelin naapurien kanssa. Seurasin myös jännitysnäytelmää, jossa selvisi, kenen suihin nuotiopaikan viereen jätetyt leivänpalat joutuvat. Hiiren vai kuukkelin?

Kolmas päivä ei ollut suosikkipäiviäni. Koko päivän satoi, lukuunottamatta yhtä Hep!-huutoa. Akilles ei pitänyt oikein mistään, vaikka lämpeni kyllä päivän edetessä. Hyttyset lentelivät soisessa maastossa niin sakeina parvina, ettei tehnyt paljon mieli räpsiä muistikortille maisemia, jotka olisivat varmasti olleet ikuistamisen arvoiset, jos silmiä olisi voinut pitää auki. Päällimmäisenä jäi siis mieleen sade- ja hyttyspilvet, märät sukat ja polun metsästys.



Niitä harvoja maisemakuvia Luirojärven ja Paasjoen nuotiopaikan väliltä.

Samaan aikaan sekä odotin kartassa näkyvän nuotiopaikan löytymistä että pelkäsin sen olevan tulossa juuri silloin kun molemmat pilvilaadut ovat tiheimmillään. Lounastimme siis vihdoin varmaan puoli neljältä sateessa hyttysparven keskellä. Paasjoen nuotiopaikka oli sitten niitä nuotiopaikkoja, joissa polttopuita säilytettiin taivasalla. Muualla oli yleensä katokset. Ruoan keitimme kyllä trangialla, mutta hyttysiä varten kokko olisi tehnyt poikaa. Matin partioaikaset sytytyspalat onneksi tekivät märän puun, tulitikun ja sateen yhdistelmästäkin palavan.

Nuotiopaikalla.

Jostain kummallisesta syystä keli alkoi parantua melkein heti, kun olimme saaneet pöperöä paitojemme sisään. Polkukin löytyi, eikä enää katoillut. Hyttyset hyytyivät. Maisemat alkoivat näyttää maisemilta. Seuraava etappi oli Lankojärvi ja sen fasiliteetit autiotupineen. Matkalla lankojärvelle laskelmoimme, jatkaisimmeko sieltä päivällisen syötyämme vielä taivaltamista Rautulammelle (+ 7 km) vai jäisimmekö suosiolla Lankojärvelle. Olen (tai olemme) sen laatuinen ihminen (tai pariskunta), että jos vain alan miettiäkin jotakin asiaa, on kovin vaikea jättää se enää toteuttamatta. Molemmat tiesimme siis omissa päissämme, että oli keli ja kello mitä hyvänsä, Rautulampi on seuraava yösija.

Lounaan jälkeen ilma kirkastui hetkeksi.

Hep!

Kuten jo aiemmin mainitsin, kahlaamoihin ei kaivattu apuköysiä ennen kolmatta päivää. Ennen Lankojärveä meinasin jo vähän näitä pahaisia köysiä ikävöidä. Päätin antaa kahlauksen aikana samalla kylmähoitoa, joten hoidin homman muodikkaasti paljain jaloin. Se, että käärin housut polveen asti kertoo ehkä jotakin siitä, mille kohdalle ajattelin kylmähoitoa antaa ja kuinka syväksi joen uumoilin. Joki kuitenkin tiesi kylmähoidon tarpeeni paremmin, joten housuthan siinä kastuivat niin pitkälle kuin housut nyt voivat kastua. Sen lisäksi, että joki oli odotettua syvempi, sen pohja oli myös tuskaisen teräväkivinen. Joillain näillä paikkeilla kuitenkin akilles muuttui taas täysin oireettomaksi.

Jalat kiittävät kylmähoidosta, jonka ovat juuri saaneet. Kyseessä oli muuten ensimmäisen yön tavoin Suomujoki.

Melko pian joen ylityksen jälkeen saavuimme Lankojärvelle, jossa nautimme päivän toisen sateisen mutta kaikesta huolimatta lämpimän aterian. Aamupuurokin oli lämmin, mutta sade alkoi vasta sen jälkeen. Kun olimme saaneet taas kupumme täyteen, jatkoimme vielä iltayhdeksältä matkaamme. Lankojärveläislapset olivat jo kuuntelemassa iltasatua tähän aikaan. Kateellisina varmasti kuitenkin miettivät, kuinka kivaa olisikaan vielä taivaltaa 7 km sateessa mutaisia mönkijän jälkiä pitkin kohti nukkuvaa Rautulampea.

Matti nauttii puroissa virtaavaa elämän eliksiiriä.

Matka Rautulammelle kesti ikuisuuden tai kaksi, mutta kaikki oli sen arvoista. Olisihan tietysti pitkän päivän jälkeen mukava vain rojahtaa pehmeään ja lämpimään sänkyyn, mutta valitsimme toisin. Taktisista syistä olin unohtanut aamulla pakata makuupussin vedenpitävästi. Tämä taktinen veto osoittaa nerokkuutensa, kun otetaan huomioon se, että koko päivän satoi. Onni oli se, että Rautulammella oli vain päivätupa, mikä tarkoittaa toki sitä, että emme joutuneet herättämään ketään laittaessamme kuivumaan koko omaisuuttamme.

Rautulampi ja päivätupa.

Sillä välin kun makuupussini loikoili tuvan penkillä kamiinan lämmössä, me siemailimme kuumia juomia ja söimme viimeisiä leivänkannikoitamme ja suklaitamme juuri pystytetyn laavun eteen tuikatun nuotion ääressä. Sadekin oli tauonnut juuri sopivasti. Nukahtaminen meni toki myöhäiseen, mutta vaellusreissun parhaat yöunet oli taatut. Optimoin jopa tyynyn virkaa toimittaneen vaatekasan muodon. Makuupussikin kuivui lähes moitteettomaksi.


Päivä 4: Rautulampi–Kiilopää (10 km)

Viimeinen päivä oli vain kymmenen kilometrin metsätön tunturipätkä, johon kuului Kiilopään huiputus. Akilles oli loistava, eikä valittanut mäkisestä maastosta.


Niilapään ja Kiilopään välissä. Edessä Kiilopää itse.

Matti Kiilopään huipulla olevan kummelin huipulla ;)

Pari päivää vaelluksen jälkeen oli sukulointilepoa. Muuten tehtävä olisi käynyt aikataulullisesti mahdottomaksi. Toki myös akilles kaipasi taukoa. Nyt kun on jo kulunut viikko vaelluksen päättymisestä, akilles on melko hyvä. Olen jopa kahdesti vähän hölkkäillyt. Jännityksellä odotan, tuleeko leikkausta vai ei.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …