Käänteismäkihyppyä

Todetaan nyt vaikka heti alkuun, että olen aina viihtynyt nimenomaan ylämäissä. Viime aikoina olen viihtynyt niissä vieläkin enemmän, koska tajusin, että kun jyrkkyyttä on riittävästi, syke ja hapot nousevat, vaikka ei edes juoksisi. Mitä muuta sitä vieroitusoireisiinsa kaipaisi? No, ehkä sellainen kulkevaisuuden ja nopean etenemisen tunnekin olisi ihan kiva silloin tällöin. 

Jyrkkien mäkien mahdollisuudet tajusin, kun ilmoittauduin Red Bull 400 -kisaan, jossa "juostaan" 400 m tiukkaan ylämäkeen, kuten Suomen osakilpailussa Puijon suurmäen (K120) huipulle. Ilmoittautumisen jälkeen oli noin kolmisen viikkoa aikaa itse koitokseen. Tänä aikana tein viisi enemmän tai vähemmän lajinomaista mäkitreeniä. Onnekseni aloitin valmistautumisen Liedossa sijaitsevasta Parmaharjun hyppyrimäestä. 

Parmaharjun hyppyrimäki

Parmaharjun mäkitreenin olin suunnitellut niin, että pyöräilen ensin 20 km Lietoon, juoksen siellä 1 km juoksuverkan, siihen päälle 10 x K82-mäen alastulorinteen alhaalta ylös ja loppuverkaksi pyöräilen takaisin kotiin. Suunnitelmaan tuli kuitenkin muutos, jonka otin ilolla vastaan. Mäki oli niin jyrkkä, etten pystynyt juoksemaan. Pystyin siis hyvällä omallatunnolla toteamaan, että kyseessä on korvaava laji (akillesvammaisille en kyllä suosittele), ei missään nimessä ylämäkijuoksu vaan oma lajinsa käänteismäkihyppy, jossa edetään gorillamaisesti kaikkia liikeneviä raajoja hyväksikäyttäen. Tuolloin elettiin siis viikkoa, jolloin juoksulupa oli 13 kilometrille, ja halusin käyttää niistä mahdollisimman vähän tähän treeniin, että saisin enemmän normaalia kevyttä juoksua.

Jyrkkyyttä löytyy

Toisenkin muutoksen jouduin tekemään. Vähensin vetojen määrää kymmenestä kuuteen, koska treenistä uhkasi tulla kestoltaan jotakin ihan muuta kuin pelkkä mäkeen tutustuminen. Palautukset huojuvia portaita pitkin hapon kyllästämillä koivilla oli nimittäin 5 minuutin suoritus, joka ei juuri ollut ylämäkeä helpompi. Päätin satsata loput voimat kuudenteen vetoon. Sen jälkeen hapot tuntuivat sellaisilta, että olisi ollut kiva saada millimoolit mitattua. No, mäki oli nyt kätelty ja tiesin mitä odottaa Puijon kisassa. Kuulin myös, että Parmaharju on Puijoon verrattuna kuin kaivo, siis jyrkempi. Se ei kuitenkaan helpottanut sitä, että vedon pituus mittarin mukaan oli vain 120 m, mikä sai kyllä kunnioittamaan edessä häämöttävää 400-metristä urakkaa.

Seuraavien päivien aikana huomasin käänteismäkihypänneeni. Kävi jopa mielessä, että jätän ne kauan odottamani 13 juoksukilometriä hölkkäämättä. Pienissä erissä sain ne kuitenkin kasaan ja samalla totesin, että käänteismäkihypystä tuleva lihaskipu tulee eri lihaksiin kuin juostessa, vaikka kyseessä onkin tutut reidet ja pohkeet. Niissä on näköjään muutakin kuin juoksulihaksia. Seuraavan lyhyitä mäkivetoja sisältävän mäkitreenin tein kuitenkin, ah niin juostavissa, Kuuvuoren portaissa ja niiden päältä lähtevässä mäessä, jonka olin aiemmin ajatellut olevan jyrkkä. 

Olin myös kehittänyt pakkomielteen keräillä erilaisia mäkiä ja näkymiä, joten kolmannen mäkitreenin tein taas eri paikassa, Hirvensalon laskettelurinteillä. Ohjelmassa oli pitkiä mäkivetoja, jotta Puijolla odotettavissa oleva 5 minuutin koitos ei sitten tulisi yllätyksenä. Turku on kuitenkin sen verran tasainen, etten saanut millään yli kahden minuutin vetoa aikaiseksi. Panostin tällä kerralla siihen, että nyt en hyydy ennen kuin 10 vetoa tulee täyteen. En siis tehnyt mitään maksimaalista mättöä vaan sellaista mukavaa mäkimäärän keruuta.

Hirvensalon hissikuiluista se luonnonmukaisempi

Tällä kerrallakin mäki oli sen verran loiva, että nelivetoa ei tarvittu muualla kuin ehkä viimeisen vedon loppuhuipennuksessa, joka oli todella köyhän naisen vauhtimäki.

Hirvensalon mäen yläosa, joka ei näy aiemmassa kuvassa

Köyhän naisen vauhtimäki

Näiden pari oikeata juoksua sisältäneen mäkitreenin jälkeen pyörä vei taas Parmaharjulle, jossa hioin taktiikan lopulliseen muotoonsa: happoa ei saa kerätä ennen vauhtimäkeä, koska sitten kun ne tulevat, vauhti hidastuu liikaa. Viimeisen viimeistelyn tein kotimäessä eli Luolavuorella mielestäni melko kevyesti vaikkakin täysillä. Tarkoitan, että yritin saada kaiken irti lyhyessä treenissä. Tämä onnistui sikäli, että Puijon kisan lähestyessä alkoi todella pelottaa, että en palaudu riittävän ajoissa. 

Itse kisapäivänä Puijolla oli sen verran hyvää tunnelmaa ja ison tapahtuman meininkiä, että vuoden kisatauon jälkeen alkoi hieman jännittää tämä kauden avauskisa, vaikka paineita ei toki ollut, koska lajikin oli ennenkokematon. Halusin kuitenkin ajatella, että kyseessä on kilpailu eikä pelkkä urheilutapahtuman osallistuminen. Lähinnä tahdoin kai antaa itselleni pienen palan sitä, mistä olen joutunut hetkeksi luopumaan.

Totuus alkaa pilkistää.

Alkuerissä sain hieman huonon lähdön, koska olin juoksumaailmasta oppinut, että varaslähdön tapahtuessa jengi ammutaan takaisin. Kun siis huomasin, että puolet porukasta lähti ennen lähtölaukausta, jäin hengailemaan lähtöviivalle, kuten teki moni muukin. Kun kuuluttajakin totesi, että juoksijat ovat nyt matkassa, loput osallistujat lähtivät liikkeelle. Tuli vähän sellainen olo, että tähänkö tämä nyt kaatuu. Halusin nimittäin ehdottomasti päästä mukaan finaaliin kokemaan elämäni rakimmiksi mainostetut 400 metriä. Alkuerissä kun matka oli vain 300 m eli vauhtimäkeen asti ei jatkettu. Se ei millään riittäisi. Karsintasysteemikin oli sikäli raju, että vain erän nopeimmalle oli varma jatkopaikka. Varmanpäälle pelatakseni tähtäimessä oli siis oman alkueräni voitto niin täpärällä marginaalilla kuin mahdollista.

Lopulta selvisin alkuerästä melko hapottomasti jatkoon. Alkuerien ja finaalin välissä oli noin 1,5 tuntia aikaa, joten kävin kisäjärjestäjien ruokateltalla syömässä maistipalat kisaruuasta. Valitettavasti en uskaltanut syödä niin, että nälkä olisi lähtenyt. Finaalissa sain mukavasti kiriapua hyppyrin nokalle asti johtaneelta Anni Kainulaiselta, jonka muuten googlasin kisan jälkeen. Pahoittelen, etten tuntenut Hämeenlinnan hiihtoseuran hiihtäjää, vaikka olen mitä suurin lauramonosfani. 

Alkuerän jälkeen

Vauhtimäkeen päästyäni uskalsin vähitellen nostaa happoa, jota olin alkumatkalla hieman vältellyt. Yksi tavoitteista kuitenkin oli saavuttaa ennenkokematon hapotus. Viimeisillä metreillä Annia pakoon kiriessäni sellaisen koinkin. Yllättävää oli, että kovin happo iski pohkeiden alaosiin, jotka joutuivat työskentelemään melkoisessa venytyksessä koko matkan. Oli hyvinkin ennenkokematonta. Myös suu kuivasi kuin hallikisoissa konsanaan. Kai sitä tuli siis happeakin otettua. Mielenkiinnosta käytin kisassa myös sykemittaria, mitä en tee koskaan juoksukisoissa. Mittarin mukaan 91 % ajasta oli maksimikestävyyttä ja maksimisyke oli 186.

Muutamaan somekysymykseen vastattuani alkoi tuntua jo melko normaalilta, eikä hyppytornista laskeutuminen tuottanut ongelmia. Se tapahtui tosin hissillä, mutta jalat tuntuivat palautuvan nopeasti. Seuraavinakaan päivinä ei ilmaantunut lihaskipuja. Ne taisin kokea jo ensimmäisen Parmaharju-treenin jälkeen. Tämä oli mielestäni selvä osoitus siitä, että harjoittelu kannattaa.

II Anni Kainulainen, I Janica Mäkelä, III Hanna Raitanen

Palkinnoksi sain "pojan" lisäksi ZeroPointin kompressiosäärystimet ja Garmin Virb XE -action-kameran, joka tallentaa myös treenitiedot. Kohta alkaakin sitten some-tulva, jossa netti täyttyy kuvaamistani harjoitusvideoista. Juoksukilsojakin saan tällä viikolla hamuta jo 30. Ai niin, ja tietysti tuli myös "edustuspaikka" johonkin toiseen Euroopan Red Bull 400 -kisaan. Pitänee pohtia, miten paljon siihen pystyy panostamaan, jos sattumalta pääsisin kesän aikana vielä juoksukisakuntoonkin.