Siirry pääsisältöön

Terveisiä juoksulenkiltä!

15 km. 5.19/km. Ja ilman mitään apuvälineitä. Ei renkaita, ei uima-allasta, ei luistimia, vain lenkkarit. Siistiä, sanon minä. Siitä lähtien, kun jalat ovat alkaneet hajoilla juoksemiseen, olen yrittänyt nauttia täysin siemauksin juoksun yksinkertaisuudesta ja siitä, kun siihen ei tarvita mitään. En ole siis vuosiin kuunnellut edes musiikkia juoksulenkeillä. En halua juostessani viedä huomiota pois siitä. Haluan kokea jokaisen askeleen kaikilla aisteilla, vaikka juoksutauon jälkeisillä ensimmäisillä lenkeillä on usein se vaara, että juoksu ei tunnukaan siltä kuin muistit. Kun lenkkiä on joutunut odottamaan jopa kuukausia, on selvää, että odotukset nousevat liian suuriksi. Tottumattomat jalat väsyvät nopeasti ja sykekin nousee liian helposti. Kun on juuri malttanut olla kuukausikaupalla juoksematta, on pettymys huomata, että juoksulupa ei tarkoita välitöntä paluuta entiseen. Itse asiassa entiseen ei kannattaisi palata lainkaan, mutta joka tapauksessa edessä on pitkä tie ennen kun keho on taas juoksijan keho. Juoksu on kuitenkin siitä hieno laji, että siihen tottuminen ei johda kyllästymiseen vaan ennemminkin kasvattaa nälkää.

Ennen kun syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, nostan esiin pari asiaa. 
1. Tämä ei ollut ensimmäinen lenkkini. Aloitin juoksun oikeasti jo huhtikuussa ja etenin todella hitaiden, todella lyhyiden ja kävelyllä helpotettujen lenkkien kautta vähitellen juoksumaisempiin, pidempiin ja yhtenäisempiin lenkkeihin.
2. Tämä lenkki oli ensimmäinen yhtenäinen yli 12 kilometrin lenkkini sitten talven, mutta kun olen edennyt niin hitaasti, odotukset lenkkiä kohtaan olivat täysin realistiset. Kulku oli helppo, mutta pohkeet väsyivät jo puolivälissä.

No, miksi nyt sitten hehkutan, kun tämä ei ollut edes ensimmäinen lenkki eikä toisaalta osoitus mistään ilmiömäisestä kunnostakaan. Tämän ymmärtämiseksi pitää palata hieman ajassa taaksepäin. Red Bull 400 -kisaa ennen olin juossut vain lyhyitä pätkiä ja viikkokilometrit olivat 1-20. Red Bull 400 oli suunnitelmissani käännekohta, jonka jälkeen voisin siirtyä vähän juoksupainotteisempaan harjoitteluun ja loivempiin mäkiin. Olin todella suunnitellut aloittavani juoksun mäistä, koska niissä iskutus jää hieman pienemmäksi kuin tasamaalla. Kuten tavallista, suunnitelmat kokivat heti alkuunsa pienen kolauksen. Kolauksen yhteydessä sattui jonkin verran myös silmäkulmaan ja huuleen, minkä vuoksi jouduin elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssin kyytiin.


Ulospäin tämä kolaus näytti ihan viattomalta pyörällä kaatumiselta. Olen myöhemmin analysoinut tilannetta ja tullut siihen johtopäätökseen, että oli alitajuinen taktinen veto laskeutua naamalleen, koska kasvoja ei juuri tarvita juostessa. Aluksi luulinkin, että suunnitelmani selvisi tapahtuneesta muuttumattomana. Seuraavassa juoksuharjoituksessa kuitenkin totuus selvisi: polven pintanaarmun ja muikean mustelman taustalla oli jotakin, mikä sai juoksun tuntumaan sietämättömältä.

Tapanani ei ole enää pitkään aikaan ollut heitellä kirveitä kaivoon pienten vastoinkäymisten yhteydessä. Siispä ajattelin, että jos tässä on nyt reilu vuosi kärvistelty jalkavammojen kanssa, minulla on kyllä aikaa lepäillä pari päivää ja huolestua vasta sitten, jos siihen on aihetta. Niin siis kävi, lepäsin kaksi päivää ja tein pelkkiä pyörälenkkejä niin kauan kunnes tuntui siltä, että juoksua voisi kokeilla. Uimaan en uskaltautunut, koska haavat olivat aluksi niin arkoja ja silmäkulma oli liimattu. Nyt kolauksesta on kulunut 15 päivää, ja selvisin 15 kilometrin lenkistä. Siksi hehkutan.

Kommentit

  1. Hyvä hyvä. Siitä se taas lähtee. Oot niin sitkeä likka että loppukaudesta oot taas edustushommissa. Tsemppiä ja paljon!

    VastaaPoista
  2. Hyvä hyvä. Siitä se taas lähtee. Oot niin sitkeä likka että loppukaudesta oot taas edustushommissa. Tsemppiä ja paljon!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…

Urheilija ja valmentaja keskustelevat

Siitä lähtien, kun olen valmentanut itse itseäni, olen ollut tavallaan kaksi ihmistä samaan aikaan. Huomasin tämän viimeistään Ruotsi-ottelun toisena päivänä. Silloin minun piti tehdä päätös, juoksenko lauantain kympin kisan, vaikka perjantain estekisan verryttelyssä akilleksen seutu alkoi osoittaa hajoilemisen merkkejä.
Urheilijaminä edustaa tavallaan alkuperäistä minua. Se ei osaa päättää, koska se ajattelee tunteella. Valmentajaminä puolestaan on järjen ääni. Monesti urheilijan pitää lopulta itse tehdä päätös, koska valmentaja ei voi tietää, miltä urheilijasta tuntuu. Paras lopputulos tulee, kun urheilija ja valmentaja pystyvät neuvottelemaan asiasta siten, että urheilija osaa lopulta tehdä oikean päätöksen. 
Tämän vuoden Ruotsi-ottelussa urheilijaminäni jahkaili päätöstä viimeiseen asti. Jahkailu johtui siitä, että neuvottelut valmentajan kanssa jäivät ikään kuin käymättä. Vain muutamia minuutteja ennen viimeistä mahdollista hetkeä ilmoittaa tilalleni varaurheilija tajusin, että …