Siirry pääsisältöön

I'm back!

Olen päivittänyt blogia viimeksi syksyllä. Blogihiljaisuus ei ole todellakaan tarkoittanut sitä, että en olisi tehnyt mitään. Päinvastoin, olen tehnyt niin paljon, että blogin päivittäminen on pitänyt priorisoida to do -listan peräpäähän. Päivittäisen toimintani rungon ovat muodostaneet opettajan pedagogiset opinnot. Tyhjiin väleihin olen sijoittanut urheilun, unen ja syömisen. Oikeastaan mitään muuta en sitten olekaan ehtinyt tehdä.

Käytännössä priorisointi on tarkoittanut myös sitä, että olen valmentanut itse itseäni. Kenelläkään valmentajalla ei olisi ollut resursseja reagoida muuttuvan labyrintin tavoin käyttäytyvien aikataulujeni kanssa. Sovimme noin vuosi sitten valmentajani Pekan kanssa, että itsenäistyn hänen valmennuksestaan. Kerroin tuolloin Pekalle, että haluan yrittää itseni valmentamista, koska täytyy myöntää, että kaikkine säärivammoineni en ollut mikään ihannevalmennettava. Tuolloin en vielä ihan pystynyt ymmärtämään, kuinka mahdotonta jonkun muun tekemän ohjelman noudattaminen pedagogisen vuoden aikana olisi ollut.

Valmennusfilosofiani viimeisen vuoden aikana on ollut se, että yritän jatkuvasti tehdä asioita paremmin ja enemmän, mutta sellaisella tahdilla, ettei vammoja tai väsymystä synny*. Pedagogisten opintojen vuoksi tämä on tarkoittanut sitä, että harjoitusohjelmani on ollut koko syksyn, talven ja kevään melko väljä. Jos näkisi pelkän harjoitusohjelmani, tuntuisi ehkä, että minulla on ollut kovinkin rento vuosi. Tilanne on ollut kuitenkin sikäli armollinen, että olen joutunut pitkän vammakierteen vuoksi aloittamaan pohjalta, minkä vuoksi minun ei olisi kannattanutkaan urheilla enempää. Lisäksi oman aiemman huipputason saavuttaminen ei vaadi mitään ihmeellisiä poppaskonsteja. Riittää, kun vain pysyy terveenä ja etenee nousujohteisesti.**

Talven aikana on ollut niin paljon urheilun ulkopuolista ajateltavaa, että en ole ehtinyt asettaa kesäksi mitään odotuksia. Kevät, maantie- ja maastokausi vain yhtäkkiä tulivat. Sen verran olin ehtinyt suunnitella, että juoksen Aurajoen yöjuoksun ja SM-maastot. Niiden jälkeen oli vain suunnitelmana jatkaa treeniä, kunnes uskaltaisi avata ratakauden ehkä joskus juhannuksen tietämillä.

Aurajoen yöjuoksun kympin nettoaika 34.38 tuntui jo sen verran siedettävältä, että lähdin melko luottavaisin mielin SM-maastoihin. En kuitenkaan asettanut itselleni paineita, koska SM-maastot ovat ensimmäinen tilaisuus, jossa juoksijat suurella rintamalla talven jälkeen asetetaan samalle viivalle. Maastotaktiikkanani oli juosta sellaista vauhtia, jota jaksan ylläpitää maaliin asti. Taktiikka tepsi, ja olin lopulta kolmas.

SM-maastojen jälkeen olen nyt tehnyt jo ensimmäiset rataharjoitukseni, mutta piikkarijuoksu radalla on vielä testaamatta. Näyttää siltä, että saatan hieman aikaistaa ratakauden avaustani, koska en keksi vakuuttavaa syytä, miksi ratakauden avausta pitäisi niin paljon pelätä. Asennoidun alkukauden kisoihin kuitenkin siten, että ne vasta avaavat paikkoja varsinaista kisakautta varten.

Huomenna on pedagogisten opintojen viimeinen päivä.

Tammikuussa leireilimme Espanjassa. Leirin alkaessa en voinut juosta, joten vuokrasin pyörän. Lopulta leiristä ei kuitenkaan tullut pelkkä pyöräily ja uinti -leiri.

Ehkä maailman pahimmat appelsiinit.
Kerttula cross. Alkoi jo melkein juoksu kulkea. Kuva: AP Niinistö
Kerttula crossin maalisuora. Kuva: AP Niinistö
SM-maastoista sekä henkilökohtaista että joukkuepronssia. Kiitos Katja ja Annukka. Kuva: Jukka Mäkelä
Golf-kenttä oli erittäin mukava juoksualusta.

Tälle ja muille Turun normaalikoulun luokille sain sanoa heipat vain kolme tuntia ennen, kun olin jo Pajulahdessa leirillä.

Pitkästä aikaa kotimaanleirillä Pajulahdessa. Kuva: Rami Virlander

* Vammoja silti syntyi, ja jouduin olemaan koko joulukuun juoksematta plantaarifaskiitin vuoksi.
** Vaikka joku saattaa hätäisesti tulkita, että olen valmentanut itse itseni ihan kelvolliseen tulokseen SM-maastoissa, kiitokset voin edelleen osoittaa Pekalle, koska en tietäisi valmentamisesta juuri mitään ilman Pekkaa. En myöskään ole vielä yhtään paremmassa kunnossa kuin olen joskus ollut.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…

Urheilija ja valmentaja keskustelevat

Siitä lähtien, kun olen valmentanut itse itseäni, olen ollut tavallaan kaksi ihmistä samaan aikaan. Huomasin tämän viimeistään Ruotsi-ottelun toisena päivänä. Silloin minun piti tehdä päätös, juoksenko lauantain kympin kisan, vaikka perjantain estekisan verryttelyssä akilleksen seutu alkoi osoittaa hajoilemisen merkkejä.
Urheilijaminä edustaa tavallaan alkuperäistä minua. Se ei osaa päättää, koska se ajattelee tunteella. Valmentajaminä puolestaan on järjen ääni. Monesti urheilijan pitää lopulta itse tehdä päätös, koska valmentaja ei voi tietää, miltä urheilijasta tuntuu. Paras lopputulos tulee, kun urheilija ja valmentaja pystyvät neuvottelemaan asiasta siten, että urheilija osaa lopulta tehdä oikean päätöksen. 
Tämän vuoden Ruotsi-ottelussa urheilijaminäni jahkaili päätöstä viimeiseen asti. Jahkailu johtui siitä, että neuvottelut valmentajan kanssa jäivät ikään kuin käymättä. Vain muutamia minuutteja ennen viimeistä mahdollista hetkeä ilmoittaa tilalleni varaurheilija tajusin, että …