Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 

Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.

Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 

Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. En tiedä, johtuiko tämä siitä, että vesiesteen jälkeen hyisen kelin vuoksi olin aina ihan kohmeessa. Tuskin. Tai siitä, että olin vaihtanut uudet piikit juuri ennen kisaa, jotta en liukastuisi vesiesteen puomiin. Ehkä. Tai siitä, että orientoituminen juoksuun, jossa radalle on aseteltu estepukkeja, ei ollut riittävää. Muutama muukin alkutaipaleen este tuli eteeni vähän yllättäen.

Joka tapauksessa tilanne meni näin: 
1. kompuroin, 
2. otin pikaisen kaatumisilmeen, 
3. tömähdin kyynärvarret edellä puomia päin, 
4. parahdin kivusta, 
5. makasin hetken esteen päällä, 
6. nousin ylös, 
7. ylitin esteen aitakävelytekniikalla niin, etteivät kädet kosketa estettä, koska se lienee kiellettyä. 
Lopulta jatkoin juoksua. Ryhmän peräpää oli edennyt tämän seitsemänkohtaisen ohjelmanumeroni aikana jo seuraavalle esteelle. Hetken aikaa ajattelin sisuuntuvani tapahtuneesta ja saavuttavani muuta ryhmää. Kaatuminen ei valitettavasti toimi näin, ainakaan estekisassa, ainakaan itselläni. Sen myötä iskee ennenaikainen hyytyminen sekä kiriavun ja kisafiiliksen menettäminen.

Tavallaan väsyneenä mutta tavallaan kaikkeani antamatta saavuin maaliin ajassa 10.27. Tarkastin syntyneet vauriot: polvessa pieni naarmu, vasemmassa kyynärvarressa vähän isompi, oikea kyynärvarsi turvonut puolitoistakertaiseksi, mustelman muodostus molempiin kyynärvarsiin hyvässä vauhdissa. Mitään tärkeää ei näyttänyt hajonneen. Kädet jomottivat, mutta luut tuntuivat säilyneen ehjinä. Sormien liikuttaminen kuitenkin sattui. Ensihoitona kylmää, kohoa ja buranaa.

Nukuin yöni hyvin ja vaivoitta. Seuraavana päivänä menin vain pyörälenkille (ei liity käsivammoihin vaan ylipäätään ratakisan jälkeiseen juoksuttoman päivän periaatteeseen). Pienetkin tien möykyt saivat irvistämään. Turusta Kaarinaan ulottuva tietyöalue tuntui tuskallisen pitkältä. Parissa päivässä tällainen irvistystuska väistyi, mutta tilalle hiipi toisenlainen kipu, leposärky. Kaatumisesta on nyt jo yli viikko. Lepokipu sen sijaan vain pahenee päivä paivältä ja varsinkin yö yöltä. Uskoisin, että parin viikon kohdalla alkaa jo helpottaa. Uutta pukkikisaa en kuitenkaan ota ennen kun olen valmis ottamaan taas iskuja vastaan.

Seuraavana Jämsä.


Kommentit

Suositut tekstit