Siirry pääsisältöön

Urheilija ja valmentaja keskustelevat

Siitä lähtien, kun olen valmentanut itse itseäni, olen ollut tavallaan kaksi ihmistä samaan aikaan. Huomasin tämän viimeistään Ruotsi-ottelun toisena päivänä. Silloin minun piti tehdä päätös, juoksenko lauantain kympin kisan, vaikka perjantain estekisan verryttelyssä akilleksen seutu alkoi osoittaa hajoilemisen merkkejä.

Urheilijaminä edustaa tavallaan alkuperäistä minua. Se ei osaa päättää, koska se ajattelee tunteella. Valmentajaminä puolestaan on järjen ääni. Monesti urheilijan pitää lopulta itse tehdä päätös, koska valmentaja ei voi tietää, miltä urheilijasta tuntuu. Paras lopputulos tulee, kun urheilija ja valmentaja pystyvät neuvottelemaan asiasta siten, että urheilija osaa lopulta tehdä oikean päätöksen. 

Tämän vuoden Ruotsi-ottelussa urheilijaminäni jahkaili päätöstä viimeiseen asti. Jahkailu johtui siitä, että neuvottelut valmentajan kanssa jäivät ikään kuin käymättä. Vain muutamia minuutteja ennen viimeistä mahdollista hetkeä ilmoittaa tilalleni varaurheilija tajusin, että voin neuvotella. Päädyin seuraavaan tulokseen: haluan juosta mutta en juokse, koska valmentaja kieltää. Toivottavasti valmentaja tiesi oikein.

Vastaavia neuvotteluita olen käynyt koko kauden. Erona on ollut vain se, että harjoituskaudella urheilijaminäni tuntuu olleen valmentajaminääni viisaampi. Oikeastaan valmentajaminäni on koko alkutalven tehnyt sellaista harjoitusohjelmaa, joka ei sovi urheilijaminälle. Ohjelma oli koko ajan askeleen urheilijaa kovempi. Se ei toimi, vaikka ohjelma sinänsä olisi hyvä ja nousujohteinen. Sellainen ohjelma syö urheilijan. Urheilijaminä joutui siis jatkuvasti pyytämään helpotusta ohjelmaan, keventämään yksittäisiä treenejä ja väljentämään rytmitystä. Onneksi keskustelut oli helppo käydä vaikka kesken treenin. Valmentajaminä usein heltyi ja ehkä jopa oppi jotakin kauden edetessä.

Näin kauden päätteeksi urheilijaminä ja valmentajaminä joutuvat keskustelemaan jatkosta. Miten tuleva kausi rakennetaan? Urheilijaminäni vaatii, että valmentajaminä laatii pitkäjänteisen suunnitelman. Urheilijaminä tarvitsee suunnitelman, koska koko harjoituskauden kattava suunnitelma antaa käsityksen siitä, mitä kaikkea yhden kauden aikana voi ja ehtii tehdä. Kaikkea ei voi. Valmentajaminä joutuu seuraavaksi hieman opiskelemaan ja pohdiskelemaan, miksi vasen puoleni kerää yhä vammoja ja miten niitä voisi estää. Ehjän harjoittelun myötä pystyy sitten lopulta ehkä pääsemään taas siihen vaiheeseen, että tavoitteena on myös kehittää ihan oikeita juoksuominaisuuksia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…