Nuoruuden eliksiiri

Onko joku joskus ajatellut, että joutuu urheilun takia luopumaan jostakin? Itse joskus yläaste- ja lukioikäisenä ajattelin, että tärkeintä on olla tavallinen. Urheilu-ura, jos sitä uraksi voi edes siinä vaiheessa kutsua, loppuu kun elämä alkaa, koska urheilu estää tavallisen elämän. On tavallista lopettaa urheilu, kun aloittaa lukion tai kun lopettaa sen. Syyksi riittää, että se on tavallista. Paranormaalit ufomiehet ehkä voi lukion jälkeenkin hyppiä ja pomppia ympäriinsä, mutta ihmisellä on 25-vuotiaana koulutus, työ, auto- ja asuntolaina, perhe ja elämä.

Viime viikolla juostiin Chiba Ekiden. En ollut paikalla. Olin töissä. Vaikka työ ei ollutkaan syy siihen, että en päässyt Japaniin, aloin miettiä tämän tekstin ensimmäistä virkettä: onko joku joskus ajatellut, että joutuu urheilun takia luopumaan jostakin? Koko kysymyshän on ihan typerä, mutta onko kukaan ajatellut, että joutuu tavallisen elämän takia luopumaan jostakin tai että joutuu urheilun vuoksi kokemaan jotakin.

Ennen pelkäsin, että jos jatkan urheilua aikuisena, olen kummajainen. Yläasteella pystyin turvautumaan siihen, että muutaman vuoden päästä olen varmasti jo kypsä koko touhuun ja kaikki tapahtuu itsestään. Haikara tuo lapset ja varmaan farmariautonkin, jos sitä ei muuten huomaa ostaa. Nyt, kun katson ympärilleni, näen kaksion, julmetusti juoksukenkiä ja pari polkupyörää (joita en näe, koska ne ovat varastossa). Huomaan, että urheilu pidentää lapsuutta ja tällä hetkellä pelkään, että jonain päivänä on pakko kasvaa aikuiseksi. Mutta se on vasta muutaman vuoden päästä.

PS. Koko jutun pointti on se, että joku nuori saattaa tälläkin hetkellä olla hairahtumassa tuohon ensimmäiseen kysymykseen.