Pitäisikö lepopäivän pitämisestä potea huonoa omaatuntoa?

Kun vuonna 2008 aloin treenata nykyisen valmentajani Pekka J. Lehtisen opein, yksi ensimmäisistä uusista periaatteista oli, että perusviikoilla perjantaisin on aina lepopäivä. Silloin juostaan vain yksi lyhyt kevyt lenkki. Mielestäni tällaiset "lepopäivät" ovat sopineet minulle  hyvin. En ole kaivannut täyttä lepoa, mutta en myöskään kovempaa mättöä. Vammojen myötä "lepopäiväni" on muuttanut luonnettaan. Nykyisin pyrin pitämään perjantain täysin juoksuttomana päivänä. Huuhtelen kuitenkin jalkojani uima-altaassa.

Viime viikolla pidin kuitenkin ihka oikean lepopäivän. Siihen ei pakottanut mikään vamma. En tehnyt sen aika juuri mitään muuta kuin makoilin sängyllä, kävin kaupassa (tosin kolme kertaa) ja söin. Vaikka sijaintini olikin jopa epäilyttävän nähtävyysrikkaalla alueella Flagstaffissa, Arizonassa, päivä meni lepäillessä. Oli tylsää.

Soimasiko omatunto? Ei, mutta jäin pohtimaan sitä, miksi sen edes pitäisi. Olimme yhdessä Pekan kanssa päättäneet, että kuukauden korkeanpaikan leirin puolivälissä on lyhyt kevyempi jakso, jonka ytimenä on lepopäivä. Koska tiesin, mihin jamaan korkealla yliharjoitellessa voi päästä, lepopäivä kuulosti järkevältä, vaikka korkealla onkin kuulemma kohonnut riski huonoon kulkuun levon jälkeen, koska kroppaan kertyy levon aikana nestettä. Mieluummin otan huonon kulun levon takia kuin yliharjoittelun takia, koska siinä tapauksessa parantava lääke on harjoittelu.

Tarkistin kielitoimiston sanakirjasta, että omatunto on 'ihmisyksilön toimintaa ohjaava välitön tietoisuus oikeasta ja väärästä, ”sisäinen ääni”'. Jos omatunto alkaa kolkutella lepopäivän koittaessa, onko syynä se, että ei todella ole lepopäivän tarpeessa, eikös sisäinen ääni ole kuitenkin aina oikeassa. Olen tullut siihen tulokseen, että osaan kuunnella sisäistä ääntäni melko hyvin, eri asia on, uskallanko aina toimia sen mukaan. Useimmiten kuitenkin huomaan, että olisi kannattanut luottaa omiin tuntemuksiinsa. Kyllä vammat ja ylirasitus antavat yleensä selviä merkkejä etukäteen. Onko tässä kuitenkaan kyse juuri omatunnosta vai vain kehon antamien merkkien kuuntelusta?

Jos omaatuntoa ajattelee nimenomaan moraalinvartijana, eikä fyysisistä tuntemuksista kertovana sisäisenä äänenä, mitä tai ketä kohtaan tekee väärin, jos lepopäivä saa omatunnon aktivoitumaan. Eikö huonoa omaatuntoa pitäisi potea, jos ei toteutakaan suunniteltua ohjelmaa, jota kovina päivinä tulkitsee sanatarkasti? Jos valmentaja on tarkkaan punninnut oikeat vauhdit, kilometrimäärät, ja tarvittavat palauttavat päivät harjoitusohjelmaan, onko reilua toteuttaa suunnitelmaa vain sinne päin? Eihän treenejäkään tehdä vain suunnilleen. Jos vähät välittää valmentajan vaivannäöstä ja homma lipsahtaa metsään, ketä muutakaan silloin voi syyttää kuin itseään. Ei kuitenkaan pidä olla myöskään niin kuuliainen, että omien tuntemusten kuuntelu unohtuu.

Tiedän kyllä, että oikeasti omatunto soimaa, koska olo lepopäivinä tuntuu laiskalta ja saamattomalta. Muut kuitenkin treenaavat ja kehittyvät tänäänkin, vaikka minä vain lusmuilen. Onko väärin uskoa, että levossa kehityy? Onko väärin, että vammat saattavat vähentyä? Onko väärin, että saattaakin saada monta ehjää kautta putkeen? Vaikka pitäisi lepopäivän vuoden ajan joka viikko, niitä kertyisi noin 52, veisikö se syvemmälle pöpelikköön kuin 313 juoksupäivää ja 52 päivän juoksukielto, jonka jälkeen kaiken joutuu aloittamaan taas alusta? Eikö lepopäivän jälkeen voisi taputtaa itseään olalle ja sanoa "Olinpa reipas, kun maltoin koko päivän lepäillä. Tämä olikin viikon pahin päivä." Lepopäivän voi ajatella samanlaisena haasteena kuin kovan treenin, jonka jälkeen tuntuu hyvältä, kun sen on saanut suoritettua suunnitelman mukaan.

Tätä paasausta ei pidä ymmärtää nyt kuitenkaan niin, että mielestäni lepopäiviä pitäisi viettää enemmän kuin on tarpeen. Lepopäivän kehittävä vaikutushan perustuu juuri siihen, että levolle tehdään tarvetta ja levon jälkeen on taas entistä ehompi. Kuten jo tekstin alussa mainitsin, en tavallisesti pidä viikoittaisia lepopäiviä, ainoastaan "lepopäiviä" eli palauttavia päiviä. Levonkin tarkoitus on vain palauttaa, ja jos palautuminen tapahtuu hyvin muutenkin, miksei voisi tehdä niin kuin homma toimii. Vesijuostessa en voi seurata vauhtiani enkä sykkeitäni. Luulen, että ne ovat melko alhaiset. Mielestäni palauttavan harjoituksen ei tarvitsekaan tuntua juuri muulta kuin palauttavalta. Sen jälkeen pitäisi siis olla valmiimpi kovaan treeniin kuin ennen sitä. 

Totuus on, että tällä leirillä pitämäni lepopäivä ei ollut jymymenestys, sillä aamusykkeet olivat seuraavana aamuna korkeammat kuin kertaakaan leirin aikana. Muutenkin kulku on huonontunut lepopäivän jälkeen. Ei yksi lepopäivä kuitenkaan voi koko kautta pilata. Ei mitenkään. Ehkä se vain horjutti totutun tasapainotilan, jonka palauttaminen on se, mitä kutsutaan kehittymiseksi. Uskon, että Running Timesin palautumista koskeva artikkeli on oikeassa sanoessaan "Essentially, runners don't always need to feel good; there are times when they just need to feel good enough."



Kommentit

Suositut tekstit