Saako nyt kilistää?

Telinevoimisteluharjoituksissamme saa kilistää kelloa, jos oppii jonkin uuden liikkeen. Viikko toisensa jälkeen odotan sitä hetkeä kun viimein opin jotakin. Olen mielestäni kehittynyt paljon verrattuna alkutilanteeseen, mutta mitään näyttävää en silti osaa. En ole koskaan kilistänyt sitä kelloa. Uhmakkaasti kuitenkin liu'un slidereilla pitkin permantoa ja teen puolivalmiita jättiläisiä.

Olen joskus aiemmin kertonut siitä, kun opin hengittämään uidessani rintauintia. Silloin aloin elätellä toiveita myös vapaauinnin onnistumisesta. Jossakin vaiheessa huohottaessani altaan reunalla hyväksyin sen tosiseikan, että vapaauinnin opettelu on liian epämukavaa. Olen joskus miettinyt uimakouluun osallistumista, mutta olen myös pystynyt siirtämään sitä aina vaan eteenpäin.

Myös uusin villitykseni, (sprintti)suunnistus, alkaa vahvasti vaikuttaa lajilta, joka olisi pitänyt aloittaa jo lapsena. Juoksukunnosta ei ole hirveästi hyötyä, jos vain päättömästi säntäilee, kuten tein Turku Sprint Cupin Naantalin osakilpailussa. Olen hidas lukemaan karttaa enkä muista päivittää peukaloni paikkaa oman sijaintini mukaan. Etenen tuurilla ja juoksukunnolla, mutta ajatus seuraavan välin suunnitelusta ennen kuin edeltävälläkään rastilla on ehditty käydä, kuulostaa täysin utopistiselta.

Miksi sitten en voi tyytyä vain juoksemaan? Siksi, koska en osaa sitäkään niin hyvin, että säilyisin ehjänä vain juoksemalla. Eräänä heikkona hetkenä vuonna 2012 ollessani ylikunnossa, tunsin olevani umpikujassa, jossa kaikki tuntui vievän vain taaksepäin. Minua masensi ajatus siitä, että en ehkä enää koskaan voisi juosta edes saavuttamallani tasolla. Sillä hetkellä mietin, että en halua tyytyä olemaan huonompi kuin olen joskus ollut. Huomasin, että suurin motivaationi tehdä ylipäänsä mitään, on kehityksen havaitseminen. Ei minua sinänsä kiinnosta olla hyvä, mutta haluan jatkuvasti olla parempi kuin aiemmin.

Kun juoksuharjoittelu johtaa vammoihin eikä sitä voi tehdä, tarvitsen jotakin, jossa voin kehittyä sillä välin kun juoksussa kehittyminen on tauolla. Siksi uin ja voimistelen. Kun joskus saavutan juoksijana omat rajani, enkä enää kehity, luulen, että joudun siirtymään lajiin, jossa pystyn kehittymään. Luulen, että suunnistus voisi olla hyvä vaihtoehto.

Viime viikolla Aurajoen yöjuoksussa tunsin parin kuukauden tauon jälkeen taas olevani juoksija. 35 minuutin alitus tuntui helpolta, eikä 34 minuutin alitus tunnu mahdottomalta. Silloin olisin jo seuraavalla tasolla. Kisan jälkeisenä aamuna satoi vettä, joten ennen pyörälenkkiä menin odottamaan sateen laantumista uimahalliin. Päätin, että kun kerran olen niin nössö, etten viitsi pyöräillä sateessa, uin tunnin vaparia. Ja niin tein. Kääntymistä pitää vielä hioa, mutta jos uimahallissa olisi sellainen kello kuin telivoimistelusalilla, kilistäisin.

Mitä seuraavaksi päättäisin?