Siirry pääsisältöön

Saako nyt kilistää?

Telinevoimisteluharjoituksissamme saa kilistää kelloa, jos oppii jonkin uuden liikkeen. Viikko toisensa jälkeen odotan sitä hetkeä kun viimein opin jotakin. Olen mielestäni kehittynyt paljon verrattuna alkutilanteeseen, mutta mitään näyttävää en silti osaa. En ole koskaan kilistänyt sitä kelloa. Uhmakkaasti kuitenkin liu'un slidereilla pitkin permantoa ja teen puolivalmiita jättiläisiä.

Olen joskus aiemmin kertonut siitä, kun opin hengittämään uidessani rintauintia. Silloin aloin elätellä toiveita myös vapaauinnin onnistumisesta. Jossakin vaiheessa huohottaessani altaan reunalla hyväksyin sen tosiseikan, että vapaauinnin opettelu on liian epämukavaa. Olen joskus miettinyt uimakouluun osallistumista, mutta olen myös pystynyt siirtämään sitä aina vaan eteenpäin.

Myös uusin villitykseni, (sprintti)suunnistus, alkaa vahvasti vaikuttaa lajilta, joka olisi pitänyt aloittaa jo lapsena. Juoksukunnosta ei ole hirveästi hyötyä, jos vain päättömästi säntäilee, kuten tein Turku Sprint Cupin Naantalin osakilpailussa. Olen hidas lukemaan karttaa enkä muista päivittää peukaloni paikkaa oman sijaintini mukaan. Etenen tuurilla ja juoksukunnolla, mutta ajatus seuraavan välin suunnitelusta ennen kuin edeltävälläkään rastilla on ehditty käydä, kuulostaa täysin utopistiselta.

Miksi sitten en voi tyytyä vain juoksemaan? Siksi, koska en osaa sitäkään niin hyvin, että säilyisin ehjänä vain juoksemalla. Eräänä heikkona hetkenä vuonna 2012 ollessani ylikunnossa, tunsin olevani umpikujassa, jossa kaikki tuntui vievän vain taaksepäin. Minua masensi ajatus siitä, että en ehkä enää koskaan voisi juosta edes saavuttamallani tasolla. Sillä hetkellä mietin, että en halua tyytyä olemaan huonompi kuin olen joskus ollut. Huomasin, että suurin motivaationi tehdä ylipäänsä mitään, on kehityksen havaitseminen. Ei minua sinänsä kiinnosta olla hyvä, mutta haluan jatkuvasti olla parempi kuin aiemmin.

Kun juoksuharjoittelu johtaa vammoihin eikä sitä voi tehdä, tarvitsen jotakin, jossa voin kehittyä sillä välin kun juoksussa kehittyminen on tauolla. Siksi uin ja voimistelen. Kun joskus saavutan juoksijana omat rajani, enkä enää kehity, luulen, että joudun siirtymään lajiin, jossa pystyn kehittymään. Luulen, että suunnistus voisi olla hyvä vaihtoehto.

Viime viikolla Aurajoen yöjuoksussa tunsin parin kuukauden tauon jälkeen taas olevani juoksija. 35 minuutin alitus tuntui helpolta, eikä 34 minuutin alitus tunnu mahdottomalta. Silloin olisin jo seuraavalla tasolla. Kisan jälkeisenä aamuna satoi vettä, joten ennen pyörälenkkiä menin odottamaan sateen laantumista uimahalliin. Päätin, että kun kerran olen niin nössö, etten viitsi pyöräillä sateessa, uin tunnin vaparia. Ja niin tein. Kääntymistä pitää vielä hioa, mutta jos uimahallissa olisi sellainen kello kuin telivoimistelusalilla, kilistäisin.

Mitä seuraavaksi päättäisin?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…