Siirry pääsisältöön

Kauden avaus Oulussa

Sanainen arkku ammottaa tyhjyyttään. Viime päiviin on mahtunut niin paljon ihmeellistä, että olen sanaton. En yksinkertaisesti jaksa kertoa mitään, mutta koetan nyt kuitenkin.

Kalevan kisat olivat ja menivät. Ei ollut tänäkään vuonna mikään itsestäänselvyys ottaa osa näihin mittelöihin, mutta viimeisen ilmoittautumispäivän tuntumassa tein yhden ratatreenin, jonka kivuttomuuden vuoksi uskalsin pistää ilmoittautumisen sisään. Myös kulku oli herkkää, mikä johtui varmasti upouusista glykogeenivarastoista lihasteni sopukoissa. Olin nimittäin saanut pari viikkoa aiemmin kiropraktikolta kehoituksen pohtia, kannattaako tätä hommaa jatkaa, kun näyttää siltä, että jalat eivät palaudu saati sitten parane. Pillit pussiin vaan niin kaikki vaivat katoavat. Yhden illan surin surkeaa kohtaloani Turun vesijuoksupiireissä. Sen jälkeen ryhdyin toimiin eli lepäilin puolisentoista viikkoa: joka toinen päivä lepo, joka toinen päivä leppoisa uintiharjoitus. Sitten koitti Kalevan kisoihin ilmoittautumisen aika ja kävin täräyttämässä ensin 4 km kevyen lenkin ja seuraavana päivänä ratatreenin. Lajin helppous kiehtoi. Askel liikkui ilmaiseksi, höyhenenkevyesti ja täysin kivuttomasti.

Kun juoksee liian harvakseltaan, meno on herkkää, mutta kunto ei pysy, eivätkä pohkeet kestä iskutusta. Niinpä ratatreenin jälkeen tunsin juosseeni, joten tein vielä toisen pikkuvirittelyn Kalevan kisa -viikon tiistaina, jonka jälkeen jokainen päivä ennen kisaa oli pyhitettävä pohkeiden palautumiselle. En pitänyt tätä ongelmana, koska olihan juuri päättynyt aiempikin lepojakso johtanut herkkään menoon. Lepäilin ja vähän vesipolskin varmana siitä, että Oulussa täräytän pöytään jymypaukun ollessani lähtöviivan huonokuntoisin mutta parhaiten palautunut kympitär. Siitäkin huolimatta, että kisakulku ei tuntunut yhtä vaivattomalta kuin viikkoa aiemmin tehdyssä ratatreenissä, se oli kelvollista. Alun päätin kuitenkin varmistella. Tuntui tosi helpolta ja hitaalta, mutta en uskaltanut lähteä kärjen vauhtiin. Se olisi ehdottomasti ollut liian hurjaa. Sitten kun olisin uskaltanut kiristää, pohkeet väsähtivät ja reisiveivaus alkoi. Tarvoin mondosta valmistetussa suossa. Ei väsyttänyt, mutta en keksinyt pohkeetonta tekniikkaa, joka toimisi radalla. Hellekään ei juuri haitannut, kun kastauduin lähes joka kierroksella.

Aika 36.33,00 on kai ihan ok, kun ottaa huomioon taustat eli yli vuoden kestäneen ON/OFF-treenauksen. Se ei kuitenkaan ollut kaipaamani jymypaukku. Ei pidä kuitenkaan tulkita niin, että olisin pettynyt. Päinvastoin; olen erittäin iloinen siitä, että jalat toimivat edes näin hyvin eivätkä vammat pahentuneet. Joitakin pikku vikoja on kuitenkin vielä aiheuttamassa ylimääräista rasitusta säären sisäreunalle. Näille pitäisi nyt jotakin hoitoa ja ennaltaehkäisyä keksiä, jotta voisin vihdoin nostaa viikottaiset juoksukilsat yli kolmenkymmenen.

Koska olen niin sanaton, jatkan juttua seuraavassa postauksessa. 

PS. Näin reilu viikko kalevalaisten jälkeen olen yhä Oulussa, koska auto ei tykkää käynnistyä. Jo pelkästään sekin vetää sanattomaksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…

Urheilija ja valmentaja keskustelevat

Siitä lähtien, kun olen valmentanut itse itseäni, olen ollut tavallaan kaksi ihmistä samaan aikaan. Huomasin tämän viimeistään Ruotsi-ottelun toisena päivänä. Silloin minun piti tehdä päätös, juoksenko lauantain kympin kisan, vaikka perjantain estekisan verryttelyssä akilleksen seutu alkoi osoittaa hajoilemisen merkkejä.
Urheilijaminä edustaa tavallaan alkuperäistä minua. Se ei osaa päättää, koska se ajattelee tunteella. Valmentajaminä puolestaan on järjen ääni. Monesti urheilijan pitää lopulta itse tehdä päätös, koska valmentaja ei voi tietää, miltä urheilijasta tuntuu. Paras lopputulos tulee, kun urheilija ja valmentaja pystyvät neuvottelemaan asiasta siten, että urheilija osaa lopulta tehdä oikean päätöksen. 
Tämän vuoden Ruotsi-ottelussa urheilijaminäni jahkaili päätöstä viimeiseen asti. Jahkailu johtui siitä, että neuvottelut valmentajan kanssa jäivät ikään kuin käymättä. Vain muutamia minuutteja ennen viimeistä mahdollista hetkeä ilmoittaa tilalleni varaurheilija tajusin, että …