Siirry pääsisältöön

Kauden avaus Oulussa

Sanainen arkku ammottaa tyhjyyttään. Viime päiviin on mahtunut niin paljon ihmeellistä, että olen sanaton. En yksinkertaisesti jaksa kertoa mitään, mutta koetan nyt kuitenkin.

Kalevan kisat olivat ja menivät. Ei ollut tänäkään vuonna mikään itsestäänselvyys ottaa osa näihin mittelöihin, mutta viimeisen ilmoittautumispäivän tuntumassa tein yhden ratatreenin, jonka kivuttomuuden vuoksi uskalsin pistää ilmoittautumisen sisään. Myös kulku oli herkkää, mikä johtui varmasti upouusista glykogeenivarastoista lihasteni sopukoissa. Olin nimittäin saanut pari viikkoa aiemmin kiropraktikolta kehoituksen pohtia, kannattaako tätä hommaa jatkaa, kun näyttää siltä, että jalat eivät palaudu saati sitten parane. Pillit pussiin vaan niin kaikki vaivat katoavat. Yhden illan surin surkeaa kohtaloani Turun vesijuoksupiireissä. Sen jälkeen ryhdyin toimiin eli lepäilin puolisentoista viikkoa: joka toinen päivä lepo, joka toinen päivä leppoisa uintiharjoitus. Sitten koitti Kalevan kisoihin ilmoittautumisen aika ja kävin täräyttämässä ensin 4 km kevyen lenkin ja seuraavana päivänä ratatreenin. Lajin helppous kiehtoi. Askel liikkui ilmaiseksi, höyhenenkevyesti ja täysin kivuttomasti.

Kun juoksee liian harvakseltaan, meno on herkkää, mutta kunto ei pysy, eivätkä pohkeet kestä iskutusta. Niinpä ratatreenin jälkeen tunsin juosseeni, joten tein vielä toisen pikkuvirittelyn Kalevan kisa -viikon tiistaina, jonka jälkeen jokainen päivä ennen kisaa oli pyhitettävä pohkeiden palautumiselle. En pitänyt tätä ongelmana, koska olihan juuri päättynyt aiempikin lepojakso johtanut herkkään menoon. Lepäilin ja vähän vesipolskin varmana siitä, että Oulussa täräytän pöytään jymypaukun ollessani lähtöviivan huonokuntoisin mutta parhaiten palautunut kympitär. Siitäkin huolimatta, että kisakulku ei tuntunut yhtä vaivattomalta kuin viikkoa aiemmin tehdyssä ratatreenissä, se oli kelvollista. Alun päätin kuitenkin varmistella. Tuntui tosi helpolta ja hitaalta, mutta en uskaltanut lähteä kärjen vauhtiin. Se olisi ehdottomasti ollut liian hurjaa. Sitten kun olisin uskaltanut kiristää, pohkeet väsähtivät ja reisiveivaus alkoi. Tarvoin mondosta valmistetussa suossa. Ei väsyttänyt, mutta en keksinyt pohkeetonta tekniikkaa, joka toimisi radalla. Hellekään ei juuri haitannut, kun kastauduin lähes joka kierroksella.

Aika 36.33,00 on kai ihan ok, kun ottaa huomioon taustat eli yli vuoden kestäneen ON/OFF-treenauksen. Se ei kuitenkaan ollut kaipaamani jymypaukku. Ei pidä kuitenkaan tulkita niin, että olisin pettynyt. Päinvastoin; olen erittäin iloinen siitä, että jalat toimivat edes näin hyvin eivätkä vammat pahentuneet. Joitakin pikku vikoja on kuitenkin vielä aiheuttamassa ylimääräista rasitusta säären sisäreunalle. Näille pitäisi nyt jotakin hoitoa ja ennaltaehkäisyä keksiä, jotta voisin vihdoin nostaa viikottaiset juoksukilsat yli kolmenkymmenen.

Koska olen niin sanaton, jatkan juttua seuraavassa postauksessa. 

PS. Näin reilu viikko kalevalaisten jälkeen olen yhä Oulussa, koska auto ei tykkää käynnistyä. Jo pelkästään sekin vetää sanattomaksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…

Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …