Siirry pääsisältöön

Blogisti vai bloginisti?


Maailmaan on taas syntynyt uusi blogi. Mikäli sana niin pitkälle kiirii, SUL:n keskustelupalstalla se otetaan vastaan ristiriitaisin tuntein. Toisten mielestä blogien kirjoittelu kertoo urheilijan olevan koukussa nettiin, mikä häiritsee urheilijan uraa ja tulosten tekemistä. Toiset odottavat innoissaan juoksijoiden uusia merkintöjä näihin julkisiin harjoituspäiväkirjoihin. Jos blogin kirjoittaminen jakaa mielipiteitä keskustelupalstalla, se tekee sen myös omassa päässäni.

Noin vuosi sitten elin muutaman kuukauden ilman omaa nettiä. Tarpeen tullen kävin koululla maksamassa laskuja ja hoitamassa asioita. Minulla ei ollut myöskään telkkaria, mutta minulla oli aikaa. Nykyisin minulla on sekä netti että tv, mutta väitän, että mieluummin olisin ilman niitä. Valitettavasti kaikki tapahtuu nykyään netissä ja koska minulla oletetaan olevan netti, minulla on. Käytän nettiä pääasiassa vain välttämättömään asioidenhoitoon, kuten harjoituspäiväkirjan täyttämiseen, laskujen maksamiseen tai vaikka lentojen varailuun Jos on aikaa, luen silloin tällöin muiden kestävyysjuoksijoiden blogeja. Toisinaan kurkistan jopa uutisia tai päivitän Facebookissa. Useimmiten netti kuitenkin vain ärsyttää. Sähköpostit pitää tarkistaa päivittäin ja koko elämä on nykyään vain pelkkää omien tekemisten dokumentointia, mikä vie kaiken ajan oikealta elämältä. Ja sitten… alan kirjoittaa blogia.

Mahtavaa, että SUL:n keskustelupalstalla otsikon kestävyysjuoksu alla on alettu hiekkalaatikkokeskustelujen ohella puida näinkin tärkeää asiaa kuin bloggaaminen. Huomattiinhan se jo SM-halleissakin, kuinka blogistit olivat aktiivisia myös kilpakentillä. En ryhtynyt tähän hommaan kuitenkaan vain vastatakseni Vepakon tarpeeseen lukea myös naispuolisten kestävyysjuoksijoiden blogeja. Olen miettinyt aiemminkin blogin aloittamista, mutta vasta nyt sain kallistettua vaakakupin blogin suuntaan.

Olen ehdottomasi sitä mieltä, että kaikki koukuttava on pahasta. Netissä luuhaaminen vie ajantajun ja varsinkin palautuminen kärsii. Jos blogipäivityksiä ilmestyy tiheämmin kuin ulko-ovi avautuu, homma menee metsään. Itseni kohdalla ajattelisin blogin kirjoittamisen kuitenkin palautumista edistävänä. Minulla on pakonomainen tarve saada jatkuvasti jotain aikaiseksi ja olla tehokas. Mieluiten olisin tehokas jossain muualla kuin sisällä. Voisin vain poukkoilla ympäriinsä, jos ei mitään (muuta) järkevää tekemistä ole. Juoksuharjoitusten lisäksi tahtoisin käydä talvisin luistelemassa, hiihtämässä ja pulkkailemassa, mutta koska tehokkaan päivän ohessa tehokas harjoitus ei ainakaan loputtomasti onnistu, on keksittävä jotakin korvaavaa tehokasta.

Bloggaaminen voi myös motivoida treenaamaan laadukkaammin. Jos aikoo laittaa treeninsä kaikkien nähtäville, on ehkä tarkemmin mietittävä, mitä tekee ja miten. Millaisen treenin kehtaa esitellä muille? Blogistit luultavasti harvoin ajattelevat, että jätän treenin väliin, koska nyt haluan vain kirjoittaa blogia. Näyttää ennemminkin siltä, että blogistit ovat niin innoissaan harjoittelusta, että haluavat elää sen uudestaan vielä tietokoneen kautta. Harjoituksen eläminen uudestaan antaa mahdollisuuden analysoida omaa treenaamistaan. Julkinen jakaminen tekee analysoinnin mahdolliseksi myös muille. Mahdollisesti jokin osapuoli voi myös oppia jotakin.

Itse en koe normaalioloissa tarvitsevani blogin motivoivaa voimaa harjoitteluuni, mutta syksyllä potiessani kolmen kuukauden ajan sääriluun potentiaalista rasitusmurtumaa olin usein vammani ja pyöräni kanssa jossain olemattoman risteyksen (luultavimmin Tarvasjoelle johtavan) varressa niin yksin ja eksyksissä, että pieni avautuminen vaikka vain aurausviitalle olisi tehnyt hyvää. Tästä päästäänkin seuraavaan minua askarruttaneeseen kynnyskysymykseen: onko järkevää jakaa kaikki koko maailman kanssa. Miksi päiväkirjassa oli ennen lukko?

Lukemalla toistensa blogeja, eri puolilla Suomea ja jopa eri puolilla maailmaa harjoittelevat kestävyysjuoksijat pystyvät seuraamaan toisiaan, ottamaan toisistaan mallia ja välttämään muiden tekemät virheet. Varsinkin virheiden ja vastoinkäymisten julkinen jakaminen on hedelmällistä, koska sillä hetkellä kun kertoo itseään kohdanneesta onnettomuudesta, osaa jo nauraa sille. Mitä enemmän epäonnekkaita sattumia kasaantuu yhteen, sitä hauskempi juttu tulee kerrottavaksi. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa kestävyysjuoksija on kauden päätteeksi saanut kuulla sääriluussaan olevan osteopatiaa. Hän jaksaa lähes ongelmitta olla viisi viikkoa juoksematta, koska muutenkin olisi ylimenokausi. Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän on ottanut ensimmäiset juoksuaskeleensa yli kuukauteen, hän ajautuu kuin ihmeen kaupalla Amsterdamin puolimaratonin lähtökarsinaan, josta ei ole muita pakoreittejä kuin juosta maaliin. Yllättäen seitsemän viikon päästä puolimaratonista hän ottaa jälleen ensiaskeleitaan sääri yhä aristaen.

Tämä kestävyysjuoksija on päättänyt selvittää tiensä EM-kisoihin, vaikka taustalla on hypoteettisia virheitä ja kolmen kuukauden juoksutauko. Jotenkin vain ajattelin, että on helpompi tunnustaa virheet tapahtuneiksi (siis ei hypoteettisiksi, mutta historiaksi) ja lähteä nousuun kun saa kaataa kaikki peikot ja möröt nettiin, missä kaikki muukin sonta asustaa. Toivottavasti ei kuitenkaan karkaa homma käsistä, koska blogistista ei ole pitkä matka bloginistiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…