Talvi tuli ja meni

Taas alkoi uusi viikko Flagstaffissa. Viime viikko ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensinnäkin sääennusteen lupaama lumijytky tippui kuin tippuikin yli puolen metrin sokerihuurteeksi lenkkipoluille, urheilukentälle, tekonurmikentille, autojen katoille ja kaikkialle näiden välillä. Joillakin meni mieli hieman matalaksi. Osa päätyi juoksemaan sunnuntain pitkän lenkin juoksumatolla. Itse olen jo vuosia sitten päättänyt, etten juokse matolla, jollei lunta ole yli metriä. Taaskaan ei näin ollut, ja sain houkuteltua jopa seuraa ulkona juostavalle lenkille.

Meidän auton katolla ei ollut suksiboksia, mutta omat ladut kylläkin.

Koska ympärillä vallitseva keli lähinnä huvitti, pitkä lenkki kulki yllättävänkin mukavasti, vaikka jouduimme juoksemaan sen Lake Mary Roadin pientareella eli asvaltilla. Oikeastaan meillä oli siis käytettävissämme kokonainen autotie, sillä autot, muutamia aura-autoja lukuun ottamatta, nukkuivat vielä lumikasoissaan. Olen jostain kumman syystä aina tykännyt lumesta, joten huomasin ongelman vakavuuden vasta tiistaina, jolloin ohjelmassa oli tonnin vetoja. Tiistai-iltapäivällä matkasimme Sannin, Elinan ja Minnin kanssa Tommyn kyydillä Sedonaan mielessämme tonnin vedot radalla. Toiveissamme oli, että 700 metriä alempana lumet olisivat jo sulaneet.

Reitti Flagstaffista Sedonaan oli huikaisevaa serpentiinitietä. Tunnin sillä kiemurreltuamme ja edessä olevan auton pakokaasuja hengitettyämme saavuimme Sedonan urheilukentälle. Rata oli sula, mutta nurmikentällä oli vielä lunta. Ahkerat amerikkalaiset kuitenkin olivat joukoin saapuneet sulattelemaan lumia. Olosuhteet olivat siis kohdillaan, mutta serpentiinitie kiemurteli yhä mahassani ja edessä tuprutelleen auton pakokaasut sumensivat näkökentän. Alkuverkassa olo vain paheni ja lyllersin muiden tyttöjen perässä tuskissani odotellen helpottavaa oksennusta. Sitä ei tullut. Verryttelyn jälkeen lysähdin katsomoon makaamaan ja sen jälkeen katsomon alle yökkimään. Tuloksena oli vain yhä pahempi olo, musteneva maailma ja huterat jalat. Muut tekivät avausvetoja ja vaihtoivat kevyempiä kenkiä. Itse panostin mustan esiripun nostamiseen ja rauhalliseen hengitykseen. Tommy ojenteli jo valkoista lippua, mutta päätin kuitenkin tehdä treenin eli 8 x 1000 m, koska olin kerran raahautunut Sedonaan asti. Vedot olivat vaikeita ja palautukset menivät katsomon alla kykkimiseen. Lopputulos oli 6 tonnia ja yksi kuussatanen. Tyhjät lihakset pystyivät tuottamaan vain 5,8 millimoolin hapot verilitraa kohden. 

Nyt Sedonan treenistä on kulunut viikko, ja vähitellen alkaa voimattomuus olla poissa ja tuntuu jo lähes palautuneelta. Viikon aikana ehti toiveet minkäänlaisen kisakunnon saavuttamisesta huhtikuuhun mennessä karista. Keskiviikon 22 km kevyt vaihtui 12 km hoiperteluun. Torstain 12 km reipas ja lauantain 3 x 5 x 15 sekunnin mäet olivat jo vähän sinne päin. Perjantain Grand Canyonin reissu lyhensi mukavasti jälleen viikon kilometrisaalista, joka sunnuntain 25 km:n lenkin jälkeen hiipui suunnitellusta 150 kilometristä 124 kilometriin.

Huljuteltiin Sannin kanssa jalkoja Colorado Riverissä.

Uusi viikko toi onneksi mukanaan uudet tuulet ja maakin on jo täysin sula. Vaikka en sunnuntain ja maanantain välisenä yönä saanutkaan vinkuvan tuulen vuoksi oikein nukuttua, aamusykkeet olivat kääntyneet laskuun. Aloitin myös uuden juomaharjoitelun, jonka toivon helpottavan palautumista. Olen erittäin huono juomaan mitään, koska tunnen janoa hyvin harvoin. Saatan siis ihan vahingossa unohtaa juomisen. Lisäksi useimmat juomat maistuvat mielestäni aivan hirveiltä. Maito on ainoa juoma, jonka juon mukisematta. Nyt tilanteeseen tuli kuitenkin muutos, sillä Matti lupasi tarkkailla juomistani ja pakottaa nesteen sisääni.

Koska ensi viikolle on luvattu tuulta jopa yli 100 km/h, toivon uusien tuulien olevan myötäisiä ainakin tänään, torstaina ja lauantaina. Luvassa on 5 x 2000 m, mäkivetoja ja 5 x 1000 m. Viimeviikkoisen voimattomuuden jälkeen aion ennen jokaista treeniä ja jokaisessa treenissä kuulostella, kannattaako sitä väkisin vetää.