Siirry pääsisältöön

Leirien välissä


Kovasti alkaa olla Suomen talvi taas tältä erää lusittu. Lauantaiaamuna lähden talven toiselle leirilleni. Panostukset ovat tällä kaudella korkealla, koska molemmat leiripaikat ovat yli 2000 metriä turunpinnan yläpuolella. Ensimmäinen leiri oli viiden viikon totuttelu juoksuun Etelä-Afrikan Dullstroomissa ja seuraava kohde on Flagstaff. Pikaisesti pitää kuitenkin käydä läpi lähtökohtia, joissa Flägäriin ponnistetaan.

Suomi–Ruotsi-maaottelun ensimmäisen kilpailupäivän jälkeen alkaneen juoksutauon päätin lopullisesti vasta joulukuun puolivälissä, joten minut poimittiin joulukuun lopulla hieman raakana Dullstroomin leirille. Leirin järkevyys jäikin hieman kyseenalaiseksi, ja tavallisesti kovin maltillinen harjoitteluni riistäytyi jälleen kerran käsistä. Kaikkein heppoisimmatkin maltillisuusperiaatteet kalpenivat käyttämäni 0 km – 19 km – 49 km – 115 km – 111 km – 113 km – 140 km -periaatteen rinnalla ottaen huomioon, että viime harjoituskauden ennätyskilsani (140) saavutettiin jo kuudentena juoksuviikkona. Penikat huusivat armoa, mutta sitä annettiin vain pari kertaa viikossa spinningpyörän kyydissä.

Vaikka penikoiden rääkkäys sääriluun osteopatian jälkeen sattui myös päähän, ärsyttävintä oli katsoa Garminia. Tiesin kyllä, että vähäinen hapen osapaine näkyy vauhdeissa. Samoin muistin viime juoksutauon jälkeiset tuskaisen hitaat vauhdit. Silti tuntui pahalta juosta 12 km:n kovan irvikuva keskivauhdilla 4.12/km, ja leirin suureksi tavoitteeksi muodostui päästä edes viimeinen kilometri alle neljän minuutin.
Leirin aikana kävin myös Pretoriassa tekemässä yhden rataharjoituksen, joka oli 7 x 500 m + 1 x 1000 m. Palautukset olivat piiiitkiä ja ajat noin 1.35. Anelin Ismolta luvan tehdä viimeisen viissatasen tonnina. Vastauksena kuului jotain mutinaa kasisatasesta, joten uskalsin tehdä tonnin (3.06). Maalissa kuului valistuksen sanoja liian korkeista hapoista ja palautumisen hidastumisesta. Sulloin havainnot korvan taakse. Kaivelen ne sieltä sitten seuraavalla leirillä.

Suomeen palasin väsyneenä, mutta innoissani, koska vauhdit tulisivat Turun raikkaassa hapessa paranemaan. Ilmat tuntuivat kuitenkin jopa parikymmentä astetta liian raikkailta. Siksi jouduin vk-treenien sijaan tyytymään hallikisoihin, vaikka jätinkin hallikauden kisamielessä väliin. Joitakin reippaita kuitenkin juoksin myös ulkona. Ensimmäinen reipas Suomessa oli sykkeiden mukaan lähempänä kovaa, vauhdin perusteella melkein kevyttä ja tunteen perusteella painoliivien kanssa tehtyä suojuoksua ylämäkeen ja vastatuuleen, vaikka itse asiassa reitti oli melko hyvässä kunnossa ja etenin suuren osan matkasta loivaan alamäkeen ja myötätuuleen. Garminin tuomio keskivauhdiksi oli 4.20/km. Harjoituksen kruunasi, kun sain kuin sainkin puristettua viimeisen tonnin alamäen avustamana aikaan 4.07.

SM-halleissa pääsin 3000 m melkein alle 10 minuutin. Positiivisesti ajateltuna EM-kisojen esteiden A-rajakin (9.55) jäi vain noin viiden sekunnin päähään ja esteiden ripottelu radallehan vain piristää menoa. Kisoissa alkoi myös kantapää/akilles sattua. Onneksi sakset auttoivat tähän vaivaan ja leikkauspöydälle joutuivat vain Nimbukset.

Vähitellen auringon säteitä alkoi eksyä lumikasoihin, kohta myös risukasoihin, ja yllättäen muutama fotoni absorboitui myös omalle lenkkireitilleni. Keskiviikkoaamun puolipitkä alkoi tuntua viikko viikolta mukavammalta. Torstain kierrokset (2x8x170m) olivatkin yllättäen helppoja. Viime lauantaina osuin tuoreen kasin Suomen mestarin kanssa samalle kiihtyvälle reitille. Alkuverryttelyksi pujottelin läpi Turun keskustan lähes samalla vauhdilla kuin olin tehnyt ensimmäisen reippaani. Masan Baarilta jatkoimme liukastelua 3 km:n välein kiihdyttäen. Vertailun vuoksi todettakoon, että viimeisen tonnin vauhtina loivaan ylämäkeen juostu 3.32 tuntui jo paremmalta kuin muutaman viikon takainen kruunu 4.07.

Vihdoinkin alan tuntea itseni taas juoksijaksi. Paluusta normaaleihin rutiineihin kertoo myös se, että sain osallistua talven ensimmäiseen laatikkohyppytreeniin. Harmillista, että tulevan leirin takia se jäi myös viimeiseksi. Pekan ilmeistä treenin aikana saatoin tosin lukea, että yksikin kerta vuodessa laatikoita saattaa olla liikaa. Mutta Pekka kiittäköön onneaan, että pinkeäksi paisui ja siniseksi muuttui tällä kertaa vain pikkurilli.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

I'm back!

Olen päivittänyt blogia viimeksi syksyllä. Blogihiljaisuus ei ole todellakaan tarkoittanut sitä, että en olisi tehnyt mitään. Päinvastoin, olen tehnyt niin paljon, että blogin päivittäminen on pitänyt priorisoida to do -listan peräpäähän. Päivittäisen toimintani rungon ovat muodostaneet opettajan pedagogiset opinnot. Tyhjiin väleihin olen sijoittanut urheilun, unen ja syömisen. Oikeastaan mitään muuta en sitten olekaan ehtinyt tehdä.
Käytännössä priorisointi on tarkoittanut myös sitä, että olen valmentanut itse itseäni. Kenelläkään valmentajalla ei olisi ollut resursseja reagoida muuttuvan labyrintin tavoin käyttäytyvien aikataulujeni kanssa. Sovimme noin vuosi sitten valmentajani Pekan kanssa, että itsenäistyn hänen valmennuksestaan. Kerroin tuolloin Pekalle, että haluan yrittää itseni valmentamista, koska täytyy myöntää, että kaikkine säärivammoineni en ollut mikään ihannevalmennettava. Tuolloin en vielä ihan pystynyt ymmärtämään, kuinka mahdotonta jonkun muun tekemän ohjelman noud…