zzzzzzZzzzZzzzzzZzzz

Otsikosta huolimatta en väitä pystyväni kirjoittamaan zetamaista kisaraporttia tai ihannoimaan yhtä paljon lukua 42(,195). En toisaalta myöskään väitä, etteikö voisi hyvin olla mahdollista, että vastaus perimmäiseen kysymykseen olisi 42. Se ehkä selittäisi sen, miksi lymyilen nykyisin kovin usein erään kivan maratoonarin asunnossa numero 42. Se liittyy myös ehkä siihen, miksi tämä maratoonari sai ensimmäisenä lahjanaan minulta Japanin nylkkypaidan ja miksi sanon hänelle ennen kisaa: Matti, on aika. 

Sekoilut sikseen, sillä otsikko viittaa viime päivien tuntemuksiini. Olen nukkunut kuin ilmaveivaava puolimaileri kuukauden leirin jälkeen. Nukahdin, kun Matti kävi hakemassa pyykit. Nukahdin, kun Matti ja Mäyrä keskustelivat samassa huoneessa. Nukahdin, kun Johanna kävi soittamassa yhden puhelun. Nukahdin, kun tulin aamupalalta. Nukahdin, kun nukahdin. Villi veikkaukseni on, että olen levon tarpeessa tai sitten leirielämä on vain liian stressitöntä.

Puolipitkällä.

Ennen kisaa

Lenkin jälkeen

Illalla

Totuushan on se, että päätin viime kesänä, että panostan tulevalla kaudella juoksuun enemmän kuin koskaan ennen. Tavallisesti olen aina opiskellut, ollut töissä tai tehnyt molempia. Oli päiviä, jolloin heräsin vasta puolessa välissä aamulenkkiä, kasvattelin hiivoja ja leikkelin kiveksiä kahdeksasta neljään, istuin tilastotieteen luennolla vartin yli neljästä kuuteen, kävin kotona vaihtamassa vaatteet, lähdin väsyneenä juoksemaan kiihtyvää harjoitusta ja palasin pirteänä kotiin. Silloin juoksu oli niin helppoa, että oli mahdollista jatkaa yöunia aamulenkillä ja vaikka päivä olisi tuntunut kuinka puuduttavalta, illan harjoitus palautti. Silloin oli tarpeeksi muuta stressiä, joten juoksu oli stressitöntä. Toisin on nyt. Heikki Rusko kuiskailee aamuisin ortostaattisia sykkeitä mitatessani korvaani, että taidat olla hieman stressaantunut.

Aamulla

Vaikka nykyisin harrastankin juoksun ohella suomen kielen opiskelua, minulla on liikaa aikaa tehdä eimitään. Kun kalenteri on täynnä eimitään, ei lopulta ehdi tehdä mitään, tai oikeastaan viitsi. Juoksu saa liian suuren merkityksen ja kun se ei kulje, kuten nyt, pitää alkaa lukea lauseoppia.

Samoin kuin elämässä voi vajota saamattomuuteen, myös juoksussa voi jäädä välivauhtiseen jumiin. Sisu, raasto ja uskallus eivät riitä omien rajojen ylittämiseen, koska korkealla pitää olla erityisen varovainen. Liian helpon kovan jälkeen tekee mieli vähän irrotella palauttavalla lenkillä ja seuraavassa kovassa on taas vaikeuksia. Kohta on jo niin syvällä puurossa, että ei jaksa muuta kuin nukkua ja kirjoittaa sekavia blogitekstejä. 

Kaikesta väsymyksestä ja kulkemattomuudesta olen tehnyt päätelmän, että valitettavasti korkealla ei ilmeisesti voi tehdä sitä, mikä eniten kehittää eli hullutella, siis vetää treenin päälle vielä yksi ylimääräinen sarja tai juosta kisan jälkeen vielä toinen. Tai no, ehkä tämä onkin vain yhtä suurta seitsemän viikkoa kestävää hulluttelua. Jos selviän täällä yläilmoissa vielä ensi tiistaihin asti ja keplottelen läpi Mt. Sacin estekisan kaatumatta, saatan vielä herätä tähänkin juoksukesään.