Siirry pääsisältöön

zzzzzzZzzzZzzzzzZzzz


Otsikosta huolimatta en väitä pystyväni kirjoittamaan zetamaista kisaraporttia tai ihannoimaan yhtä paljon lukua 42(,195). En toisaalta myöskään väitä, etteikö voisi hyvin olla mahdollista, että vastaus perimmäiseen kysymykseen olisi 42. Se ehkä selittäisi sen, miksi lymyilen nykyisin kovin usein erään kivan maratoonarin asunnossa numero 42. Se liittyy myös ehkä siihen, miksi tämä maratoonari sai ensimmäisenä lahjanaan minulta Japanin nylkkypaidan ja miksi sanon hänelle ennen kisaa: Matti, on aika. 

Sekoilut sikseen, sillä otsikko viittaa viime päivien tuntemuksiini. Olen nukkunut kuin ilmaveivaava puolimaileri kuukauden leirin jälkeen. Nukahdin, kun Matti kävi hakemassa pyykit. Nukahdin, kun Matti ja Mäyrä keskustelivat samassa huoneessa. Nukahdin, kun Johanna kävi soittamassa yhden puhelun. Nukahdin, kun tulin aamupalalta. Nukahdin, kun nukahdin. Villi veikkaukseni on, että olen levon tarpeessa tai sitten leirielämä on vain liian stressitöntä.

Puolipitkällä.

Ennen kisaa

Lenkin jälkeen

Illalla


Totuushan on se, että päätin viime kesänä, että panostan tulevalla kaudella juoksuun enemmän kuin koskaan ennen. Tavallisesti olen aina opiskellut, ollut töissä tai tehnyt molempia. Oli päiviä, jolloin heräsin vasta puolessa välissä aamulenkkiä, kasvattelin hiivoja ja leikkelin kiveksiä kahdeksasta neljään, istuin tilastotieteen luennolla vartin yli neljästä kuuteen, kävin kotona vaihtamassa vaatteet, lähdin väsyneenä juoksemaan kiihtyvää harjoitusta ja palasin pirteänä kotiin. Silloin juoksu oli niin helppoa, että oli mahdollista jatkaa yöunia aamulenkillä ja vaikka päivä olisi tuntunut kuinka puuduttavalta, illan harjoitus palautti. Silloin oli tarpeeksi muuta stressiä, joten juoksu oli stressitöntä. Toisin on nyt. Heikki Rusko kuiskailee aamuisin ortostaattisia sykkeitä mitatessani korvaani, että taidat olla hieman stressaantunut.

Aamulla


Vaikka nykyisin harrastankin juoksun ohella suomen kielen opiskelua, minulla on liikaa aikaa tehdä eimitään. Kun kalenteri on täynnä eimitään, ei lopulta ehdi tehdä mitään, tai oikeastaan viitsi. Juoksu saa liian suuren merkityksen ja kun se ei kulje, kuten nyt, pitää alkaa lukea lauseoppia.

Samoin kuin elämässä voi vajota saamattomuuteen, myös juoksussa voi jäädä välivauhtiseen jumiin. Sisu, raasto ja uskallus eivät riitä omien rajojen ylittämiseen, koska korkealla pitää olla erityisen varovainen. Liian helpon kovan jälkeen tekee mieli vähän irrotella palauttavalla lenkillä ja seuraavassa kovassa on taas vaikeuksia. Kohta on jo niin syvällä puurossa, että ei jaksa muuta kuin nukkua ja kirjoittaa sekavia blogitekstejä. 

Kaikesta väsymyksestä ja kulkemattomuudesta olen tehnyt päätelmän, että valitettavasti korkealla ei ilmeisesti voi tehdä sitä, mikä eniten kehittää eli hullutella, siis vetää treenin päälle vielä yksi ylimääräinen sarja tai juosta kisan jälkeen vielä toinen. Tai no, ehkä tämä onkin vain yhtä suurta seitsemän viikkoa kestävää hulluttelua. Jos selviän täällä yläilmoissa vielä ensi tiistaihin asti ja keplottelen läpi Mt. Sacin estekisan kaatumatta, saatan vielä herätä tähänkin juoksukesään.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaellus Kevolla

Kun Kalevan kisat Vaasassa alkoivat hiipua, jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Päätähtäin oli astettu Utsjoelle Kevon kanjonille, jossa oli tarkoitus vaeltaa neljänä päivänä. Sivubisneksenä vierailimme Matin sukulaisilla ja loppumatkasta myös yllätyskohteessa Kokkolassa. Kokonaisuudessaan reitti yöpymispaikkojen mukaisesti oli Turku - Vöyri (To - Su) - Oulu (Su - Ma) - Utsjoki (Ma - To) - Salla (To - Pe) - Kokkola (Lohtaja Pe - La) - Turku. Juoksun kannalta tämä tarkoitti sitä, että juoksin viimeisen kerran lauantaina Vöyrissä ja ensimmäisen kerran perjantaina Lohtajalla.
Ensimmäinen vaelluspäivä - 700 km autolla + 15 km kävellen









Erilainen vammatuttavuus

On jotenkin tylsää kirjoittaa blogiin, jos ei ole mitään vammaa. Mitä sitä sitten kertoilisi? Hyvin menee mutta menköön? Eilen voitin ja ehkä myös huomenna? Onneksi hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaan hyppysissäni on jälleen uuden uutukainen vamma. 
Tämä nykyinen vammani on siitä mukavaa laatua, että juokseminen on melkeinpä ainoita asioita, joita tehdessä se ei satu. Ikävä puoli on se, että lähes kaikessa muussa kipu tuntuu. Yön aikanakin joudun heräämään useita kertoja siihen, kun en tiedä, missä asennossa olisin.
Kyseinen vamma ilmaantui kertarysäyksellä Paavo Nurmi Gamesin estekisan ensimmäisen kilometrin täyttyessä. Vauhti oli juuri sopivaa, sellaista kymmenen minuutin kyytiä. Tunne oli helppo. Ja mikä parasta, en ollut vielä edes pudonnut porukasta, vaikka niin olisi voinut tilastojen valossa uumoilla. Oli hyvä fiilis juosta turkulaisyleisön metelöidessä. 
Jostakin syystä sitten kuitenkin kolmatta kertaa etusuoran estettä lähestyessäni kaaduin tai juoksin estettä päin. …

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

"Huuda hep, jos näet sinistä taivasta!" Näin Matti kehotti tekemään vaelluksellamme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään sääraporttia, koska säät nyt ovat mitä ovat, mutta kerronpa, että Lapin erämaassa kaikui "Hep!" kokonaista kaksi kertaa.
Olimme siis parrakkaamman puoliskoni Matin kanssa jälleen perinteikkäällä Kalevan kisojen jälkeisellä yhdistetyllä Lapin vaellus- ja sukulointireissulla. Perinteet ovat tähän mennessä yhden Kevon vaelluksen mittaiset, ja viime vuosikin jäi jalkojen juoksukelpoisuuden vuoksi väliin. Tänä vuonna jalkojen tilanne johti ennen kokemattomaan tapaukseen, jossa kiltisti jonotin lippujonossa pääsyäni Kalevan kisa -näyttämölle. Akilles oli vaivannut jo niin kauan, etten kaivannut radalle; olin jo tottunut osaani tämän kesän suhteen. 
Olin kuitenkin edeltävällä viikolla saanut lääkäriltä armahduksen ja ohjeeksi katsoa vielä ainakin elokuun loppuun asti, voisiko konservatiivinen hoito korvata leikkauksen. F…